Inkerikot ja vatjalaiset

Inkerinmaan varhaisimmat tunnetut asukkaat.

Inkerinmaan varhaisimpia tunnettuja asukkaita ovat vatjalaiset ja inkerikot eli inkeroiset. Vatjan kieli on lähempänä viron kieltä, inkeroisen kieli taas karjalaa ja suomea. Kummatkin ryhmät elivat keskiajalta lähtien ortodoksisen kirkon vaikutuspiirissä ensin Novgorodin ruhtinaskunnan, sitten Moskovan suuriruhtinaskunnan osana. Etenkin inkeroisilta on tallennettu laaja suullisen perinteen aineisto. Nykyään kumpaakin kieltä uhkaa katoaminen. Vatjan kieltä arvioidaan tänä päivänä puhuvan vahvana äidinkielenään enintään viisi ihmistä, inkeroista enintään 70 henkeä.

Ensimmäiset historialliset tiedot Inkerinmaan asukkaista eli tuolloin vatjalaisista ja inkerikoista löytyvät keskiaikaisista venäläisistä kronikoista. Novgorodin ruhtinaskunnan Inkerinmaan kattavan osan nimi oli Vatjan viidennes. Historian myötä inkerikoista ja vatjalaisista tuli omalla alueellaan vähemmistöjä. Ruotsin valloitettua Inkerin 1600-luvun alussa osa sodista selvinneestä ortodoksisesta alkuperäisväestöstä pakeni Venäjälle. Tyhjiksi jääneille tiloille muutti uudisasukkaita Ruotsin valtakunnan luterilaisilta alueilta, etenkin Karjalankannakselta ja Savosta. Heitä ja heidän jälkeläisiään on alettu kutsua inkerinsuomalaisiksi.

Merkittävin Inkerin ryhmiä jaotteleva tekijä oli uskonto. Luterilaisista inkerinsuomalaisista puhuttiin usein suomenuskoisina, ortodokseista vatjalaisista ja inkerikoista venäjänuskoisina. Puolisot pyrittiin löytämään oman uskontokunnan sisältä. Myös maaorjuuden ajan liikkumisrajoitukset vaikuttivat avioitumiseen. Toisaalta on myös viitteitä uskontokuntien vaihdoksista, ja usein asuttiin sekakylissä. Kylässä saattoi olla vaikkapa eri osat eli päädyt inkerikoille, venäläisille ja inkerinsuomalaisille. 1860-luvulla talonpoikaisväestö sai liikkumisvapauden maaorjuuden lakkauttamisen myötä. Se tarkoitti paitsi kaupugistumista, myös muun muassa sitä, että puoliso oli mahdollista etsiä kauempaa kuin lähikylistä.

Inkerin alueella käytettyjen kielten – vatjan, inkeroisen, viron, karjalan ja suomen – pitkään kestänyt keskinäinen kanssakäyminen näkyi monina alueellisina samankaltaisuuksina sekä sanastossa että ääntämyksessä, vaikka kielet ovat säilyttäneet omintakeiset piirteensä. Etenkin lauluja opittiin ja käännettiin helposti sukulaiskielestä toiseen. Myös venäjän kielen ja venäläisen kulttuurin vaikutus oli vahva.

Ensimmäiset tarkemmat tiedot Inkerin väestösuhteista tallensi pietarilainen akateemikko Peter von Köppen vuonna 1849 julkaisemaansa etnografiseen karttaan ja sen myöhempään selitysosaan. Hänen laskelmiensa mukaan Inkerissä asui tuolloin 17 800 inkerikkoa ja 5148 vatjalaista:

1800-luvulla vatjalaisia asui etenkin Länsi- ja Keski-Inkerissä Laukaansuun eli paikallisittain Vainpoolen aluella, Kattilan ympärystössä sekä Kaprion seudulla. Vaikka nykyään vatjaa äidinkielenään puhuvia ei enää käytännössä ole, on monilla vatjalaistaustaisilla kiinnostusta omiin juuriinsa. Laukaansuussa toimii pieni vatjalaismuseo, Luutsan kylässä vietetään vuosittain kyläjuhlaa, vatjalaisille on suunniteltu oma lippu ja Joenperän koulussa lapsille opetetaan myös vatjalaisia perinteitä.

Vatjan kieli on itämerensuomalainen kieli, jonka piirteet ovat lähempänä viron kieltä kuin suomea tai karjalaa. Kielelle ovat tyypillisiä esimerkiksi viron kielen kaltainen taka-e (õ) sekä k-äänteen paikoittainen muuttuminen tš-äänteeksi. Esimerkiksi suomen kylä on vatjaksi tšylä. Kun kieli oli vielä voimissaan, se jakaantui useaan eri murteeseen, ja siinä oli paljon omaleimaisia piirteitä.

Vatjalaiset mainitaan ensimmäisinä jo Novgorodin ajan kronikoissa, ja heiltä myös tallennettiin alueen ensimmäiset kansanrunot. Jo vuonna 1783 julkaistiin anonyymiksi jääneeltä laulajalta itkuvirren katkelma, ja vuodesta 1831 lähtien useat eri kansanperinteen tallentajat Elias Lönnrotia myöten kävivät Kattilan pappilassa laulattamassa siellä palvellutta Anna Ivanovaa. Laajempien tallennusten aikaan 1800-luvun lopulla vatjalaiset runot alkoivat jo jäädä käytöstä. Vatjan kieli ja kulttuuri sulautui sekä inkerikkojen että venäläisten kulttuuriin. Joenperän vatjalaistytöt kertoivat vuonna 1877 A. A. Boreniukselle, että kylässä laulettiin pääosin Soikkolan inkeroiskylien tapaan. Kattilan alueelta Borenius tallensi sekä vatjalaisten runoja että sävelmiä. Kansanperinteen tallentaja ja kielitieteilijä Vihtori Alava kertoi 1900-luvun alussa, että vatjalaiset nuoret puhuivat pääosin venäjää. Silti etenkin virolaiset tutkijat äänittivät vatjalaisia lauluja vielä 1970-luvulla.

Inkeroisten keskeisiä alueita olivat kielen ja kulttuurin dokumentoimisen alkaessa Soikkolan ja Narvusin seutu Länsi-Inkerissä sekä Hevaan niemi Keski-Inkerissä. Pienempiä tai naapureihin sulautuneempia asutuksia oli muuallakin Inkerissä, myös varsinaisen Inkerin alueen eteläpuolella. Inkerin kuuluisin inkeroislaulaja Larin Paraske (Paraske Mikitantytär) oli kotoisin Pohjois-Inkerin inkeroisalueelta, jossa kieli oli tuolloin jo hyvin lähellä inkerinsuomalaismurteita, mutta runokulttuuri omaleimainen. Nykyään etenkin Soikkolan alueella on vireää kulttuuritoimintaa, vaikka Laukaansuun sataman ja tehdasalueen laajennukset uhkaavat vanhoja kyliä.

Bibliothèque nationale de France, Gallica

Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Kuortti-perheen arkisto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Adolf Alarik Neoviuksen kokoelma.

Pääkuva: Larin Paraske lasten ja sukulaisten seurassa, Metsäpirtti, Vaskela 1892. SKS KRA, Adolf Alarik Neoviuksen kokoelma. CC BY 4.0