Perestroika – uudelleenrakentaminen

Yhteiskunnallisten olojen vapauduttua Neuvostoliitossa 1980-luvun lopulla alkoivat inkerinsuomalaiset aktivoitua sekä kulttuurisesti että poliittisesti.

Kommunistisen puolueen viimeisen pääsihteerin Mihail Gorbatšovinvuonna 1987 alullepanemat talouden uudistamiseen ja Neuvostoliiton demokratisoimiseen tähdänneet uudistukset glasnost ja perestroika, johtivat kansalaistoiminnan elpymiseen koko maassa. Muutokset mahdollistivat ensimmäistä kertaa yli viiteenkymmeneen vuoteen myös inkerinsuomalaisille tilaisuuden kokoontua ja järjestäytyä, puhua historiasta ja omista kokemuksista julkisesti sekä harjoittaa uskontoa avoimesti.

Merkittävä alkusysäys inkerinsuomalaisten kansallisen itsetunnon nousuun oli Neuvosto-Karjalassailmestyneen suomenkielisen Punalippu-lehden vuonna 1987 ilmestynyt Inkeri-teemanumero. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin inkerinsuomalaisten historiasta sekä vaiheista kirjoitettiin avoimesti. Teemanumeron myötä lehden toimitus sai valtavan palautevyöryn ympäri maailmaa, kun yhä useampi kiinnostui asiasta ja rohkaistui kertomaan sukunsa vaiheista.

Leningradin alueella ja Neuvosto-Karjalassa perustettiin samoihin aikoihin ensimmäisiä inkeriläisten yhdistyksiä, jotka saatiin rekisteröityä vuonna 1989. Kuten eräs perusteilla olleen Leningradin Inkerin Liitonkokouksen puhuja 1980-luvun lopulla nauhoitetussa äänityksessä kuvasi ajan ilmapiiriä:

Vapautuneemmassakaan ilmapiirissä kansalaistoiminta ei ollut täysin ongelmatonta, vaan vielä perestroikankin aikaan yhdistysten toimintaa ja julkisia tilaisuuksia säädeltiin. Jokaisen tapahtuman ohjelma ja puhujat piti ilmoittaa viranomaisille ja hyväksyttää etukäteen. Vuonna 1988 viranomaisten tiukka linja alkoi kuitenkin hellittää, ja siitä alkaen inkerinsuomalaiset aktiivit ryhtyivät järjestämään toimintaa ja tapahtumia ahkerasti.

Ensimmäiset kesäjuhlat sitten vuoden 1928 järjestettiin Keltossa juhannuksena 1989. Saman aikaisesti alettiin elvyttää myös inkerinsuomalaisten seurakuntien toimintaa ja suomen kielen opetusta, joita pidettiin keskeisinä edellytyksinä inkerinsuomalaisuuden säilymiselle. Muutosprosessin merkittävyyttä kuvastaa se, että 1980-luvun lopusta puhutaan usein inkerinsuomalaisten uuden ”kansallisen heräämisen” aikana. Muutos, jota alkoi tapahtua samanaikaisesti usealla rintamalla, oli monen inkerinsuomalaisen elämää mullistava.

Inkerinsuomalaiset yhdistysaktiivit niin Suomessa, Neuvosto-Venäjällä ja -Virossa kuin Ruotsissakin alkoivat kehittää keskinäistä kansainvälistä yhteistyötä niin pian kuin se tuli mahdolliseksi. Yksi osoitus tästä oli Tallinnassa vuonna 1989 järjestetty ensimmäinen kansainvälinen inkerinsuomalaisten yhteistyökonferenssi. Sen julkilausumassa vedottiin YK:n ihmisoikeuksien julistukseen, Wienin sopimuksen pöytäkirjaan ja muihin kansainvälisiin sopimuksiin sekä esitettiin kuuden kohdan asialista. Siinä muun muassa vaadittiin väestönsiirrosta aiheutuneiden menetysten korvaamista, taloudellista tukea inkerinsuomalaisten palaamiseen Inkerinmaalle, kansallispoliittista ja sivistyksellistä autonomiaa osana Neuvostoliittoa, vähemmistökansoille kuuluvia oikeuksia ja etuja sekä mahdollisuutta vaihtaa kansallisuus ja nimi suomalaisiksi. Asialistan viimeisenä kohtana osanottajat ilmaisivat tukensa Viron valtion päämiehille ”perestroikan kehittämisessä” ja toivoivat ”kansainvälisen yhteistyön jatkuvuutta Neuvostoliitossa ja Virossa”.

Kuten julkilausuman tavoitteista käy ilmi, paluumuuton mahdollistaminen Inkerinmaalle, kielellisten ja kulttuuristen oikeuksien vahvistaminen sekä historiallisen oikeuden vaatiminen, olivat perestroikan aikaan inkeriläisten yhdistysten keskeisiä tavoitteita. Mahdollisuus paluumuuttaa Suomeen tuli useimmille odottamattomana yllätyksenä. Myös Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 oli vielä vuotta, paria aiemmin tyystin ennustamaton käänne.

Stalinin kuoleman jälkeen alkanut rehabilitointi jatkui perestroikan myötä. Aktivoituneet inkerinsuomalaiset joutuivat kuitenkin itse vaatimaan oikeutta ja tunnustusta. Neuvostoliiton Korkein neuvosto hyväksyi 14.11.1989 julkilausuman, jossa ”pakkosiirrettyjä kansoja” kohtaan käytetyt rankaisutoimenpiteet todettiin laittomiksi ja näiden kansojen oikeudet luvattiin turvata. Julkilausumassa listattujen kansojen joukossa ei kuitenkaan mainittu inkerinsuomalaisia. Vastalauseena tälle Inkerin Liitto laati Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston Kansallisuuksien neuvostolle vetoomuksen, jossa muiden pykälien ohella vaadittiin toteamaan laittomiksi asetukset, joilla myös inkerinsuomalaisia pakkosiirrettiin. Lisäksi vaadittiin inkerinsuomalaisten poliittista rehabilitaatiota sekä sellaisen kulttuuriautonomian hyväksymistä, joka turvaisi inkerinsuomalaisten kansallisen elpymisen.

Tutkija L.A. Gildin mukaan vasta pari vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kesäkuussa 1993 vahvistetussa asetuksessa ”Venäjän suomalaisten rehabilitaatiosta” kaikki inkerinsuomalaisia koskevat rajoitukset virallisesti kumottiin. Tämän asetuksen myötä laki poliittisten vainojen uhrien rehabilitoimisesta laajennettiin koskemaan myös suomalaisia, mikä tarkoitti että heidät julistettiin valtion edessä syyttömiksi ja epäoikeudenmukaisesti rangaistuiksi.

Flink, Toivo. Pois Inkeristä, ohi Inkerin. Helsinki: Yliopistopaino, 1995.

Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

Sihvo, Jouko (toim.), Kuivanen, Lilja-Emilia (suomentaja). Inkerinsuomalaisten kohtalo : suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930–2002. L.A. Gildin venäjänkielisen Sosiaalisesti vaarallisen kansan kohtalo -teoksen pohjalta. Helsinki: Inkeriläisten sivistyssäätiö, 2007.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Albert Kirjasen arkisto.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Malkki-perheen arkisto.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Rikkinen-suvun arkisto.

Pääkuva: Ryhmä inkerinsuomalaisia naisia istuu tauolla tiiliaidan edessä talkoopäivänä. SKS KIA, Albert Kirjasen arkisto. CC BY 4.0