Pietarin kaupunki

Vuonna 1703 keskelle Inkerinmaata perustettu Pietari oli 1880-luvulle tultaessa jo maailman toiseksi suurin suomenkielinen kaupunki.

Pietarin kaupungin rakennustyöt alkoivat, kun Inkerinmaa siirtyi Ruotsilta Venäjän vallan alle vuonna 1703. Venäjän tuolloisen tsaarin Pietari Suuren käskystä uutta suurkaupunkia alettiin rakentaa Ruotsin kuninkaan vuonna 1630 perustaman Nevanlinnan paikalle, Suomenlahden pohjukkaan Nevajoen suistoon. Hallitsijoille Pietarin sijainti oli otollinen niin kauppareittien kuin sotilaallisten intressienkin näkökulmasta. Inkerinmaan keskelle rakennettu suurkaupunki vaikutti myös paikallisten alkuperäisasukkaiden eli inkerikkojen ja vatjalaisten sekä inkerinsuomalaisten elämään suuresti.

Pietarin kaupungin rakentaminen oli valtava hanke, joka toteutettiin orjatyövoimalla. Kaupungin työmaalle tuotiin inkeriläisiä ja venäläisiä maaorjia sekä suomalaisia ja ruotsalaisia sotavankeja. Rakennusurakkaan vaadittavia materiaalisia resursseja, kuten kanavien ja rakennusten valmistamiseen käytettyä graniittia, hankittiin lähialueilta, kuten Karjalankannakselta. Rakennusurakka eteni ripeästi, vaikka alue kuuluikin virallisesti Ruotsille vuoteen 1721 asti. Vuonna 1712 Pietaria kuitenkin pidettiin jo Venäjän pääkaupunkina. Tuolloin myös tsaariperhe ja valtion virastot siirtyivät Moskovasta Pietariin.

Pietari oli perustamisestaan lähtien kansainvälinen kaupunki, jossa vaikutti ihmisiä ja kulttuurisia virtauksia ympäri maailman. Kaupunki kasvoi nopeasti – 1800-luvulla se ohitti koossaan jo Moskovankin – ja siitä tuli yksi Euroopan suurimmista kaupungeista. Pietarin perustaminen ja sen läheisyys vaikutti Inkerinmaan asukkaiden elämään monin tavoin. Maaorjuuden aikaan Inkerinmaan asukkaiden työ kiinnittyi keskeisesti kaupungin rakentamiseen, ylläpitämiseen ja huoltoon. Pietarin kaupunkiin muutti aatelisia muista osista Venäjää, ja heille keisari lahjoitti Inkerin kyliä sekä inkeriläisiä maaorjia.

Maaorjuuden päätyttyäkin liikenne ympäröivien inkeriläiskylien sekä Pietarin välillä säilyi tiiviinä. Inkeriläiset talonpojat myivät maatalous- ja puutarhatuotteita, erityisesti maitotuotteita ja hedelmiä, Pietariin. Myös muun muassa marjoja, sieniä, heinää, polttopuita, kalaa ja rapuja myytiin kaupunkilaisille. Kaupunki tarjosi myös muunlaisia töitä Inkerinmaan asukkaille alkaen orpolasten imettäjän työstä aina tehdas- ja kuljetustöihin. Monet hevosen omistaneet miehet kävivät esimerkiksi ajamassa Pietarissa vossikkaa.

Kaupunki tarjosi ympäröivän maaseudun asukkaille lisätoimeentuloa ja työtä, mutta maaseudulta saatava ruoka ja muut huoltotarpeet olivat yhtä lailla edellytys Pietarin kasvulle ja vaurastumiselle. Kaupungista myös hakeuduttiin Inkerin maaseudun rauhaan metropolin hälystä. Keisarin hoviväki oli jo 1700-luvulla heti Pietarin perustamisen jälkeen rakennuttanut itselleen kesäasuntoja ja palatseja Inkerin maaseudulle ja kyliin. Myös inkeriläiset osallistuivat näiden palatsi- ja linnapaikkakuntien rakentamiseen. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella oli myös tavallista, että keskiluokkaiset pietarilaiset vuokrasivat inkeriläiskylistä asuntoja tai huoneita itselleen kesäksi.

Kaupungin perustaminen johti siihen, että Pietarin kuvernementti korvasi Inkerinmaan hallinnollisena käsitteenä. Venäläisen väestön määrä kasvoi Pietarin kuvernementissa ja Inkerinmaalla hallinnollisten rajojen muutoksista sekä muuttoliikkeestä johtuen. Pietarin kaupunki alkoi vetovoimaisena kaupunkina houkutella puoleensa siirtolaisia myös muualta Venäjältä. 1800-luvulla liikenne tuolloin Venäjään kuuluneen Suomen suurruhtinaskunnan ja Pietarin välillä kasvoi merkittävästi. Suomesta muutettiin Pietariin etenkin työn perässä.

Pietarinsuomalaiset muodostivat siten heterogeenisen ryhmän, johon kuului paitsi varhaisempaa suomenkielistä paikallisväestöä eli inkerinsuomalaisia, myös Suomesta siirtolaisina muuttaneita suomen- ja ruotsinkielisiä suomalaisia. 1880-luvulle tultaessa Pietari olikin jo ”maailman toiseksi suurin suomenkielinen kaupunki”, kuten tutkija Max Engman ilmiötä kuvaa. Ainoastaan Turussa asui enemmän suomenkielisiä, kun taas Helsinki ja Viipuri jäivät suomenkielisten osuudessa Pietarin jälkeen. Vilkkaan muuttoliikkeen ja venäläistämiskehityksen myötä venäläiset muodostivat kuitenkin Pietarin, ja siten myös Inkerinmaan, suurimman väestöryhmän. 1800-luvun loppupuolella Inkerin suomalaisväestö muodosti pienen kuuden prosentin vähemmistön koko Pietarin kuvernementin asukkaista.

Pietarinsuomalaiset perustivat omia lehtiä, yhdistyksiä ja yrityksiä, minkä lisäksi kaupungissa vaikutti paljon suomenkielistä kulttuurialan väkeä. Myös inkerinsuomalaisten kulttuurielämä oli pitkälti keskittynyt Pietariin. Kansanvalistusta edistämään perustettiin monia suomenkielisiä yhdistyksiä ja erityisesti raittiusseuroja. Inkerissä oli jo 1870-luvulla useita raittiusseuroja, sillä tuohon aikaan oltiin huolissaan työläisten alkoholinkulutuksesta. Pietariin raittiusliike levisi kuitenkin vasta noin vuosikymmen myöhemmin. Vuonna 1885 perustetusta raittiusseura Alku ry:stä tuli yksi kaupungin aktiivisimmista toimijoista. Se oli myös jäsenmäärältään pietarinsuomalaisten suurin yhdistys. Alku ry:ssäkin vaikutti useita inkerinsuomalaisia aktiiveja, kuten Mooses Putro ja Kaapre Tynni. Yhdistyksen toiminta ei kuitenkaan rajoittunut yksin raittiusliikkeen sanoman levittämiseen, vaan se edisti myös suomalaiskansallista aatetta ja työväenliikkeen asiaa. Pietarissa toimi myös useita muita inkerinsuomalaisia yhdistyksia, kuten raittiusseura Inkeri sekä kansanvalistusseura Soihtu.

Suomenkieliset perustivat oman seurakunnan Pietariin jo vuonna 1745. Vuonna 1805 käyttöön vihitystä Pyhän Marian kirkosta tuli alueen evankelis-luterilaisen elämän keskus. Seurakuntien myötä kaupunkiin perustettiin myös useita suomenkielisiä kirkkokouluja. Pietarissa toimi ainoa kansakoulua ylempi suomalainen koulu eli Pyhän Marian ylempi kirkkokoulu, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Pietarin Suomalainen Yhteiskoulu.

1900-luvun alun levottomuudet – vuoden 1917 vallankumous sekä Venäjän sisällissota – heijastuivat voimakkaasti myös pietarinsuomalaisten elämään. Arviolta noin 8000–10 000 inkerinsuomalaista pakeni vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjältä itsenäistyneeseen Viroon ja Suomeen. Lisäksi Suomen suuriruhtinaskunnasta Pietariin muuttaneista siirtolaisista arviolta noin 70 prosenttia palasi takaisin Suomeen. Näin ollen Pietarin suomalainen väestö kutistui vain murto-osaan siitä, mitä se oli ollut vielä Venäjän keisarikunnan aikana ja ensimmäisen maailmansodan vuosina.

Engman, Max. Pietari ja Inkeri s. 167–178, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

Engman, Max. Pietarinsuomalaiset. Helsinki: WSOY, 2004.

Heikki Rantatupa historialliset kartat portaali. Ulkomaankartat. Alkuperä Avoimen tiedon keskus, Jyväskylän yliopisto.

Inkeriläisten sivistyssäätiön kuvakokoelma.

Nironen, Jarmo. Suomalainen Pietari kuvina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Antti Hämäläisen arkisto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurinkokoelma. Inkerin Liiton kokoelma.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurinkokoelma. Samuli Paulaharjun kokoelma.

Pääkuva: Nevajoki. Valittulan ranta. Samuli Paulaharjun piirustus vuodelta 1911. SKS KRA, Samuli Paulaharjun kokoelma E171. SKS. CC BY 4.0