Suojasään ja pysähtyneisyyden vuosikymmenet

Stalinin kuolema vuonna 1953 merkitsi yhden aikakauden päättymistä.

Josif Stalinin kolme vuosikymmentä kestänyt valtakausi tuli päätökseensä, kun hän kuoli 5. maaliskuuta 1953. Vaikka pahimpien vainojen aika päättyi Neuvostoliittoa pelolla ja terrorilla hallinneen johtajan poismenoon, ei yhteiskuntaa ja sen rakenteita kuitenkaan muutettu hetkessä. Monille Neuvostoliitossa asuneille inkerinsuomalaisille 1950-, 1960- ja 1970-luvut merkitsivät asteittaista vakautumisen aikaa, jolloin karkotusvuosien ja vainojen jälkeen tuli mahdolliseksi asettua aloilleen ja keskittyä tavalliseen arkeen, perheeseen ja työhön. Toisaalta perheitä ja sukuja koskettaneista vaikeista kokemuksista ei aina vieläkään uskallettu kertoa jälkipolville.

Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi noussut Nikita Hruštšov piti vuonna 1956 puoluekokouksen suljetussa istunnossa niin kutsutun salaisen puheensa. Puheessaan Hruštšov toi esiin osan Stalinin aikaisista julmuuksista ja tuomitsi ne. Tämä oli ensimmäinen kerta Neuvostoliiton historiassa, kun Stalinin vainoja ja hänen ympärilleen rakentamaansa henkilökulttia virallisesti kritisoitiin. Hruštšovin alullepanemaa prosessia alettiin kutsua destalinisaatioksi.

Tieto salaisesta puheesta levisi puolueosastojen ja lehdistön kautta myös kansan korviin. Kannanoton jälkeen Neuvostoliiton kulttuurielämä alkoi asteittain, vaikkakin rajoitetusti, vapautua kommunistisen puolueen valvonnasta. Kulttuurielämän vapautuminen näkyi esimerkiksi siinä, että aiemmin sensuroitua kirjallisuutta alettiin julkaista. Tunnetuin näistä teoksista on Aleksander Solženitsynin pienoisromaani Ivan Denisovitšin päivä (1961), joka kuvaa elämää karkotuksessa Neuvostoliiton vankileirillä. Stalinin kuolemaa seurannutta vuosikymmentä alettiin kutsua suojasääksi.

Hruštšovin lausunnon myötä alettiin myös ensimmäisiä kertoja rehabilitoida Stalinin vainojen uhreja eli heille myönnettiin virallisia arvon- tai kunnianpalautuksia. Suurin osa 1950-luvulla rehabilitoidusta oli kuitenkin kommunistisen puolueen eliittiä tai muita merkkihenkilöitä, eikä tavallisia kansalaisia. Stalinin vainoissa edesmenneiden uhrien omaisten oli anottava rehabilitaatiota itse, eivätkä läheskään kaikki uskaltaneet vuosikymmeniä jatkuneen pelon ilmapiirin myötä vaatia vainoissa kuolleille läheisilleen oikeutta.

Rehabilitaation lisäksi destalinisaatio merkitsi myös joidenkin neuvostohallinnon virkamiesten uudelleennimityksiä sekä Gulag-leirijärjestelmän alasajoa. Vankileirijärjestelmän purku oli aikaavievä prosessi, sillä juuri 1950-luvun alussa ennen Stalinin kuolemaa vankien määrä oli suurimmillaan. Neuvostoliiton kaikilla leireillä arvellaan tuolloin olleen yhteensä noin 2,5 miljoonaa vankia. Kuten muun muassa Albert Kirjasen joutuminen työarmeijaan eli käytännössä pakkotyöleirille vielä vuonna 1954 osoittaa, syyttömien vangitsemiset eivät päättyneet Stalinin kuolemaan, vaan vuosikymmenien myötä vakiintuneita käytäntöjä hylättiin hitaasti.

Neuvostoliiton vähemmistökansoja ja raja-alueiden asukkaita koskevista syrjivistä käytännöistä, joista oli valtiovallan taholta annettu kymmeniä erilaisia päätöksiä, luovuttiin vuonna 1954. Stalinin kuoleman jälkeen kuitenkin vain pieni osa kaikista inkerinsuomalaisista palasi kotikyliinsä. Valtion toimesta inkerinsuomalaisten taloja oli luovutettu ja myyty venäläisille, joten kotitalon takaisin lunastaminen vaati usein pitkällistä oikeusprosessia. Osa inkerinsuomalaisista kuitenkin lähti oikeusteitse vaatimaan takaisin kotitalojaan ja onnistui lopulta muuttamaan takaisin kotipaikkakunnilleen, joista heidät oli jopa vuosikymmeniä aiemmin väkivalloin karkotettu.

Osa inkerinsuomalaisista kuitenkin jäi asumaan karkotuspaikkakunnille, joissa elinolosuhteet olivat toisen maailmansodan jälkeen yleensä alkaneet hiljalleen kohentua. Osa jäi silloisille asuinsijoilleen, koska heillä ei ollut paikkaa mihin palata tai varoja lähteä pois. Moni kuitenkin muutti Petroskoin alueelle Neuvosto-Karjalaan tai Neuvosto-Viroon. Lisäksi inkerinsuomalaiset saivat jälleen luvan asettua suurkaupunkeihin, joihin heiltä oli aiemmin evätty pääsy.

Destalinisaatiosta ja suojasäästä huolimatta Hruštšovin alullepanemat uudistukset eivät sallineet mielipiteen vapautta. Etenkin hänen seuraajansa Leonid Brežhnevin valtaannousun myötä neuvostohallinnon ote jälleen tiukkeni. 1950- ja 1960-luvuilla Neuvostoliitto käytti asevoimiaan uudistuksia vaatineita kansanliikkeitä vastaan, tukeakseen esimerkiksi Tšekkoslovakian ja Unkarin kommunistihallituksia. Tapaukset osoittivat, että maata hallittiin edelleen keskusjohtoisesti ja kovakätisesti, eikä neuvostotasavaltojen ja vähemmistökansojen pyrkimyksiä suurempaan autonomiaan tuettu. Myös sensuuri kiristyi. Vielä 1980-luvulla neuvostohallinnon arvostelijoita sekä toisinajattelijoita saatettiin vangita, asettaa kotiarestiin, toimittaa mielisairaaloihin tai lähettää sisäiseen maanpakoon. Brežhnevin valtakauden viimeistä kymmentä vuotta on tästä yhteiskunnallisen tilanteen kiristymisestä johtuen jälkikäteen kutsuttu pysähtyneisyyden ajaksi.

Yhteiskunnallinen ilmapiiri heijastui myös Neuvostoliiton alueella asuvien inkerinsuomalaisten elämään. Inkerin kirkon seurakunnat pysyivät lakkautettuina 1970-luvulle asti, eivätkä kokoontumiset esimerkiksi kesäjuhlien tai yhdistystoiminnan muodossa olleet sallittuja. Neuvostohallinnon asenne vähemmistökieliä kohtaan puolestaan ilmeni siinä, että kouluopetusta omalla äidinkielellä ei tarjottu, vaan inkeriläisperheiden lapset suorittivat oppivelvollisuutensa venäjäksi. Moni inkerinsuomalainen pelkäsi edelleen suomen kielen puhumista julkisesti, eikä osa tästä syystä puhunut omaa äidinkieltään edes lapsilleen. Tämän myötä suomen kielen taito Neuvostoliitossa asuvien inkerinsuomalaisten keskuudessa heikkeni vuosikymmenien saatossa. Vuoden 1989 väestönlaskennassa enää vain 35 % Neuvostoliiton suomalaisista oli ilmoittanut suomen äidinkielekseen. Lukuun pitää tosin suhtautua kriittisesti, sillä todennäköisesti kaikki eivät halunneet tai uskaltaneet ilmoittaa äidinkieltään rehellisesti. Perheiden ja sukujen historioista yleensä vaiettiin edelleen ja tietoa vainojen uhrien kohtaloista oli saatavilla niukasti, jos ollenkaan.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat useimmille Neuvostoliitossa asuville inkerinsuomalaisille kaikesta huolimatta vakaata aikaa. Useiden perhe- ja sukuarkistojen valokuviin 1950–1980-luvuilta on tallentunut mm. otoksia lapsiperhearjesta, perhejuhlista, työpaikoilta, harrastuksista sekä lomamatkoilta ympäri Neuvostoliittoa. Vaikka monen elintaso oli edelleen vaatimaton ja arkipäiväisistä hyödykkeistä saattoi yhä olla ajoittain pulaa, vallitsi Neuvostoliitossa tässä vaiheessa käytännössä täystyöllisyys, korkeakouluopiskelu oli ilmaista ja kaupunkiasuntoja rakennettiin. Tosiasiassa asuntojen määrän kysyntä ei kuitenkaan vastannut tarvetta, joten lupaus asunnon takaamisesta kaikille ei toteutunut.

Kirkollisten menojen ollessa kiellettyjä, hoidettiin nimiäisiä, häitä ja hautajaisia maistraatissa. 1970-luvulta alkaen myös Inkerin seurakuntien toiminta alkoi hiljalleen viritä ensin Petroskoissa ja myöhemmin Leningradin alueella. Kaikille kommunistinen aate ja uskonnollinen vakaumus eivät sulkeneet toisiaan pois vaan saattoivat kulkea rinta rinnan. Kuten eräs haastateltava nauraen totesi:

Suomeen välirauhan jälkeen jääneiden tai Suomesta edelleen Ruotsiin paenneiden inkerinsuomalaistenkaan pelko ei välittömästi väistynyt. Näin oli etenkin iäkkäämmän sukupolven keskuudessa, joka muisti vainot omakohtaisesti. Varsinkin sodassa Suomen tai Saksan puolella palvelleista moni vaihtoi sukunimensä tai kätki inkerinsuomalaisuutensa siinä pelossa, että neuvostoviranomaiset tulisivat heitä vielä pitkänkin ajan jälkeen etsimään. Toisilla pelko säilyi vahvana läpi elämän.

Suomessa ja Ruotsissa asuvien inkerinsuomalaisten yhteiskunnallinen asema ja taloudellinen tilanne toisaalta koheni viimeistään sen myötä, kun 1950-luvulla moni anoi ja sai Suomen tai Ruotsin kansallisuuden ja töitä riitti. Paine integroitua valtaväestöön saattoi kuitenkin olla voimakas ja oma tausta sen vuoksi vaiettu asia. Varsinkin Suomessa inkerinsuomalaiset olivat välirauhan myötä toimeenpantujen palautusten jälkeen ja suomettumisen aikakaudella sisäpoliittisesti arka aihe vielä monen vuosikymmenen ajan.

Stalinin kuoleman jälkeisinä vuosikymmeninä osa Suomeen jääneistä tai Ruotsiin paenneista inkerinsuomalaisista pääsi ensi kertaa matkustamaan takaisin Neuvostoliittoon ja tapaamaan sinne jääneitä sukulaisiaan. Ulkomaalaisilla ei ollut Neuvostoliitossa vapaata pääsyä maalaiskyliin, mutta tapaamisia sukulaisten kanssa sovittiin Leningradiin. Rohkeimmat matkustivat viranomaisilta salaa Inkerin maaseudulle tapaamaan ystäviä ja sukulaisia.

Martikainen, Tyyne. Inkerinsuomalaisten oikeus muistoon : ”Että ketään heistä ei unohdettaisi”. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2014.

Sihvo, Jouko (toim.), Kuivanen, Lilja-Emilia (suomentaja). Inkerinsuomalaisten kohtalo : suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930–2002. L.A. Gildin venäjänkielisen Sosiaalisesti vaarallisen kansan kohtalo -teoksen pohjalta. Helsinki: Inkeriläisten sivistyssäätiö, 2007.

Silberfeldt Oy, Gulag-verkkosivusto, 2012 (2021).

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Malkki-perheen arkisto.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Maria Kuparin arkisto.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Nikolai Kokkosen arkisto.

Pääkuva: Turistiryhmä Mustan meren rannalla Georgian Tsikhisdzirissä vuonna 1969. Nikolai Kokkonen kivellä, kolmannella rivillä oikeassa reunassa. SKS KIA, Nikolai Kokkosen arkisto. CC BY 4.0