10. luku

Kului päiviä taasen, tuli toisen kesän leikkuu-aika, ja huhdassa kiikkuili laiho loistoisa ja uhkea, jonka vertaista tuskin oli nähty. Silloin veljekset säteilevän auringon helteessä leikkasivat huhtansa; ja pian oli muuttunut kuhilaiksi läikkyvä olki. Mutta vähitellen katosivat kuhilaat taasen, siirrettyinä pirttiin. Siellä parven lämpymässä vilja kuivattiin, alhaalla seinään lyötiin ja puhdistettiin. Ja oli viimein huhta ihan lakea, jyvät korjatut, joista suurin osa viipymättä saatettiin Viertolaan, mutta omiksi tarpeiksi jätettiin kuitenkin kaksikymmentä tynnöriä. Tuli nyt jyvien kautta maksetuksi noin puolet veljesten maksettavasta; ja lupasi Viertolainen kuitata heidän velkansa kaiken, jos heittäisivät huhdan hänelle kerran kauralla viljeltäväksi, antaisivat hänelle Jukolan metsästä hirret uuteen, uhkeaan riiheen, ja saattaisivat takaisin neljäkymmentä härjänvuotaa. Ja veljekset suostuivat kauppaan.

Niin olivat he pääsneet kiusallisesta seikasta, joka kuitenkin oli saattanut heidän aittaansa jyviä enemmin kuin tulevan talven tarpeiksi. Mutta toi se heille vielä tärkeämpiäkin kohtauksia. Tuosta viljasta, noista pulskeista huhtajyvistä lennähti Juhanin aatos viinanpolttoon ja kohta suostui hänen tuumiinsa myöskin Timo. Muut tuota yritystä alussa kyllä iskivät vastaan, mutta voittipa viimein Juhanin ja Timon tahto. Juhani lausuili, kuinka viinakin, jos sitä taidolla ja kohtuudella nauttii, on iloksi ja onneksi, etenkin heille, kaarneenpoikasille synkeässä sydänmaassa. Ja kävivät he juoneen, rakensivat pienen kölsän sudentarhan ojankoon ja saattoivat sinne Jukolasta vanhan viinapannun; sillä nahkapeitturilla itsellään ei ollutkaan varoja viinankeittoon. Mutta nytpä Impivaaran ojalta savu suitsuilemaan taivahalle; ja runsaasti antoi keitto kirkasta viinaa.

Rupesivat nyt veljekset huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he oljentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loiloitus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske. Silloinpa usein lennähti äkisti pirtin jykevä ovi auki ja kaappasi ulos mies miten jaksoi ja samoin hänen perässänsä toinen, vilkkaisten kaikin voimin. Ympäri huoneen juostiin, ja kelkkui paita, lyhyt, neljäniitinen, ja vilahtelivat ruskeat koivet. Niin kirmaistiin, kunnes iskettiin yhteen tai kunnes muut veljekset riensivät väliin sovintoa ja rauhaa rakentamaan. Siitä astuttiin miehissä pirttiin taas, ryypättiin ystävyyden ryypyt ja laulettiin iloinen laulu, vallattomasti loiloiteltiin.

Lauri yksin ei liittynyt tuohon hummaukseen. Muistellen hurjapäistä humalaansa Hiidenkivellä, oli hän tehnyt päätöksen jalon ja pyhän, ettei sinä ilmoisna ikänä laskisi huulillensa juovuttavaa juomaa; ja piti hän myös päätöksensä. Nyt hän äänetönnä käyskeli metsissä, katsellen puitten vääriä, haeskellen kalupuita talon tarpeiksi. Ahkerasti askarteli hän myös huhdassa loukkuinensa, ja useinpa sieltä palasi hän, kantaen jänön poikaa pullistuneessa pussissansa. Tapahtui kerran, koska hän taasen asteli katsomassa pyydyksiänsä, että hän loukussa näki erään ruskean elävän. Tyytyväisenä lausui hän: ”Jumalan kiitos että ketun sain!” mutta pian kuultiin jälleen hänen suustansa karhea, morahtava huuto: ”Viertolan ruskea kissa ja saatana!” Niin hän huusi, viskasi kissan vihaisesti metsään, viritti loukun ja läksi taasen kulkemaan satimillensa ja teerentarhoillensa. Niin vietti hän päivänsä metsien viileydessä, sill’aikaa kuin muut killisilmin peuhailivat paahteisessa pirtissä.

Lähestyi Mikkelinpäivä, ja miellytti veljeksiä viettää juhla oikein oivallisesti. Varustettiin kaupunkiin rahallinen kuorma, jonka hinnalla piti ostettaman pöhnää juhlan kunnioiksi: rommia, putelli-olutta, nahkiaisia, sillejä ja vehnäsiä. Tuima oli ratasten ympärillä miesten liike ja toimi raikkaana syyskuun aamuna. Siinä säkkejä nosteltiin ja aseteltiin, köyttä kiskottiin ja vahvoja siansolmuja lyötiin. Kaikki tapahtui vallan keveästi, tapahtui tulisella vauhdilla; sillä jokainen heistä, jos siirrämme joukosta Laurin, oli kumonnut naamaansa huikean aamuryypyn. Pian seisoi kuorma valmiina pihalla, ja läksivät Simeoni ja Eero matkustamaan kohden Hämeenlinnaa, rattailla tynnöri rukiita ja kymmenen kannua viinaa, ja aisoissa vanha Valko. – Mutta pirtissä jatkettiin iloisesti pauhaavaa elämää, viinaa haarikasta keikautettiin, ja meni päivä päivän jäljessä. Meni jo viikko ja toistakin, mutta matkamiehiä kaupungista ei näkynyt, ei kuulunut, ja rupesivat veljet arvelemaan asiaa sinne, tänne. Ja heidän näin arvellessaan koitti viimein kymmenes päivä, mutta aina samalla tietämättömyyden tiellä viipyivät Simeoni ja Eero.

Aurinko nousi, ja korkeimmallaan kierteli pirtissä reuhuava ilo; ja voimakkaasti siellä lausuiltiin, koska kukin kerskaili voimiansa. Mutta äänetönnä kolkassaan istui Lauri ja veisteli visasta pyssyntukkia. Siellä voimakkaasti lausuiltiin. ”Poika niinkuin nurkanpää!” ”Töppöset taivasta kohden, koska mies lyö!” ”Muistatteko, veljet, kuinka makeasti Kolistimen Antti sai tästä kämmenestä tuonne vasten leukaperää? Hän sai kuin mies, ja tanner soi ja taivas kimahti, kun kaatui salskea poika”. Niin siellä kilvan haasteltiin, ja välimmiten taasen kumautettiin helmeilevää nestettä haarikasta. – Mutta nousi äkisti kiivas kina Timon ja Juhanin välille, ja kovin siinä sydämystyi lopulta vanhin veli. Sillä Timo ei nyt ollenkaan mielinyt antaa perään, vaan väitteli lujasti vastaan sananlaskuilla, raamatun värssyillä ja pahoin ontuvilla vertauksilla. Tuostapa Juhanin sappi paisui, hänen silmänsä säihkyivät tulta, ja viimein, äkisti vaijeten, rynkäsi hän ylös kuin ärrytetty karhu kohden itsepintaista veljeänsä. Mutta pakenemaan Timo; juoksi ulos aholle poika paljain paidoin, ja hänen jäljessänsä Juhani samoin puettuna. Muutaman askeleen päähän kynnyksestä vainooja kuitenkin jo seisahtui, mutta Timo, luullen julmistuneen veljen olevan kantapäissä, juoksi vääntäin yhä eteenpäin pitkin kantoista ahoa. Ja nyt, arvaten vihamiehensä kynnet iskevän juuri niskaansa, aukaisi hän suunsa ja parahti karkealla äänellä, katsoen kankeasti taakseen. Mutta hänen silmänsä suurenivat, kun hän huomasi Juhanin seisovan hänestä kaukana, lähellä pirtin porrasta, kyhnien niskaansa ja katsellen kahta viheliäistä matkamiestä, jotka korven rannasta kihnustain lähenivät kohden pirttiä. Ulos riensivät muutkin, punoittain kuin saunanlöylyssä, riensivät rakentamaan sovintoa riitaveljesten välille. Mutta pian kääntyivät kaikkein silmät kohden Simeonia ja Eeroa, jotka palasivat viimein matkaltansa, surkeassa tilassa.

Valko, nyt ainoastaan luuna ja nahkana, asteli sanomattoman vitkaan; tuollahan lerkkui hänen päänsä alhaalla etujalkain välissä, ja maata lakaisi murheellisesti riippuva huuli. Mutta viheliäinen oli myös miesten muoto. Lokaisilla kasvoilla ja vaatteilla istuivat he rattailla kuin kaksi varista sateessa. Simeonilta oli varastettu lakki, Eerolta sukat ja aspaat; rahoista oli heillä jäljellä ainoastaan kuusi kopeekkaa, jotka Eeron tietämättä olivat jääneet hänen liivinsä taskuun, ja siinä myös löytyi yksi rikkimurentunut prenikka. Missä ja kuinka olivat he hävittäneet kuorman hinnan? Oli se Hämeenlinnassa menetetty viinaan ja vehnäpulliin; ja näinpä nyt tyhjin kourin ja kovin pohmeloisina lähenivät he kotoansa. Vaiti, perin ällistyneinä katselivat muut pirtin ovella tätä ilmestystä, ja Simeoni ja Eero lukivat peloittavan tuomionsa heidän katsannoistaan. Ja harkitsipa Simeoni parhaaksi, kaapaista käpälämäkeen, niinkauan kuin vielä oli aikaa. Loiskaisi hän rattailta alas, heitti niin veljensä kuin hevosen ja katosi korpeen. Samaa keinoa käyttää tuumiskeli myös Eerokin, mutta hän toivoi taitavansa poistaa puolestansa kaiken syyn ja seistä pian ihan viattomana veljestensä edessä. Niin hän mietiskeli ja päätti kulkea esiin.

Tultuansa vihdoin pirttipihalle, otti hän päällensä kovin murheellisen muodon ja, tervehtimättä, sanaakaan mainitsematta, astui hän alas ja rupesi päästämään Valkoa valjaista. Mutta nyt tuli kiivas kysymys kuinka matka oli tehty ja mihin kuorman hinta oli hävitetty. Eero kertoi heille kaikki, muistuttaen että rahat olivat Simeonin hoidettavina; että Simeoni käski ja hänen nuoremman tuli totella; että Simeoni on vanhempi ja siis enemmin kokenut ja viisaampi kuin hän, nuori, ymmärtämätön poikanulikka. Niin hän itseänsä puolusti, mutta muut ymmärsivät hyvin, ettei hänkään ollut syytön, ja niinpä todisti myös hänen pohmeloinen muotonsa. Sentähden katsoivat he oikeaksi rangaista häntä ja viipymättä. Iski nyt Tuomas hänen kaulukseensa, asetti hänen, keveästi kuin vauvan, ruomana alas tanterelle, mutta noukkasi Juhani tunkiolta karsitun havun-oksan, jolla sivalteli muutaman kerran Eeroa reiteen, löi tuimalla kädellä, ja pahasti marisi poika heidän allansa. Koska tämä oli tehty, viskasi Juhani vihaisesti ruoskan kourastansa, lausuen: ”suokoon Jumala, että kuritin sinua viimeisen kerran, ja saattakoon tämä saunoitus sinulle uuden sydämen! Se on toivoni, mutta pelkäänpä toivovani turhaan, sillä hyvä lapsi kurittaa itse itsensä, mutta paha ei kuristakaan parane”. Niin lausui hän, astui äkeänä pirttiin, pyrkien ylös olkiselle vuoteellensa. Mutta mentyänsä uunin ohi, huomasi hän kissan, joka unisena istui kiukaalla, ja otti hän suuhunsa palan leipää, pureskeli sen pieneksi ja pisti purusen vanhalle Matille, joka kehräten ja rakoisilla silmillä nautitsi mitä oli saanut. Siitä, katsahtaen karmeasti aina, kiipesi hän ylös parvelle, hieraisi kerran vatsaansa, kallistui oljille ja peitti itsensä lämpöisellä kaattuvalla.

Mutta Eeron kuritusta oli Simeoni kamoten katsellut korven pimeydestä ja kuullut hänen huutonsa, ja hyvin hän tiesi, että hän itse olisi saanut vielä kovemman rangaistuksen vihaisilta veljiltänsä. Sentähden kiitti hän onneansa ollessaan nyt kuusien suojassa, siirtyi kauemmas ahon haamusta pois ja katosi metsien turvaavaan helmaan. Mutta synkkä ja autio, kuin syksyn metsät hänen ympärillään, oli myös hänen sydämensä. Kauan hän asteli sammaleista korpea, asteli viimein kivistä, mustikanvartista maata, ja murheellisesti huokaili kellastunut koivisto käydessä kolkon tuulen. Mihin piti hänen vaeltaa metsien pyörryttävissä saleissa? Mihin piti paeta miehen, koska iloton ja pimeä oli elämä ja pimeä kuoleman yö?

Mutta pihalla, lähellä pirtin ovea askartelivat veljekset, syöttäen suuruksella ja hieroen, sukien väsynyttä Valkoa. Vihaisena, viheljäisessä tilassansakin, istui Eero pirtin kynnyksellä, pureskellen hammasta, ja parvella makasi Juhani kaattuvan alla. Mutta koska Valko oli ruokottu ja laskettu laitumelle ja retelit asetetut vasten pirtin seinää, astuivat veljekset sisään, sydämen karvaudella muistellen turhaan varrottuja juhlatavaroita. Viimein astui myös Eero pirttiin äänetönnä ja kyräten kiukkuisesti. Silloin Juhani, kohottaen päätänsä peiton alta ja kurkistellen yli parven reunan, haastoi seuraavalla tavalla: ”Vieläkö sinä kyräät, sonni? Etkö saanut kenties löylytystä ansion mukaan, jääräpässi? Peijakas! jos olisimme oikein ansiosta sinulle antaneet, niin tuskinpa nyt kömppisit tuossa omilla töppösilläs pirttiimme. Usko minua; ja kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla hinnalla. Mutta toista vartokoon Simeoni. Ah! hän voidelkoon selkänsä karhun-ihralla, ennenkuin rohkenee aukaista oveamme. Hän tarvitsee, tarvitsee totisesti! Myydä viina, ja koska krouvari on sen oikein ehtinyt sekoittamaan peräloroksi, ostaa se takaisin moninkerroin kalliimpana, ja lioittaa sitten samaan sikuriveteen ja tyyriisen, tyyriisen makuvariin ruissäkit aina viimeiseen jyvään asti, sanalla sanoen: kaikki mitä rattailta heltii, menettää viinaan, siirappijuomaan, vehnäpulliin ja prenikoihin. Ah! ken olis sitä Simeonista luullut? Siinäkö oli hänen jumalisuutensa? Siinäkö monen hartaan rukouksen hedelmät? Mutta eihän tule meidän kuitenkaan tuostakaan hullummin ihmetellä. Onhan, pahasti kyllä, jumalisilla miehillä tavallisesti kiivas veto viinaan, varsinkin ryypiskelemiseen kaapin-oven takana. Sen olen kaikessa tyhmyydessäni tullut huomaitsemaan. Muistelkaammepas esimerkiksi Härkämäen isäntää, jota kutsutaan ja katsotaan hurskaaksi mieheksi; mutta sama pokko juuri käyskelee päivänsä täydessä vommassa, punoittaen kuin hiilistö aamusta iltaan. – Kas kun hän nyt lähtee ulos raitillensa kammaristaan postillan ja virsikirjan äärestä. Ensiksipä tyyrätään tie kohden kaappia, ja siellä on tapahtuva pieni konsti, pieni keikaushunööri. Ulos nyt astutaan, kohden tallia touvataan, ja renki, poloinen poika, tietää kuulevansa saarnan, joka kestää ja kelpaa. Mutta päättyyhän viimein saarna pahankin papin, nariseehan vihdoin ovi, ja kylkimyyryä kohden omettaa marssii nyt ukko. Ja siellähän taas on piikarääsy tulisissa tauloissa, kun isäntä kukkopunaisena häntä oikein ripittää, ripittää, motkoittaa ja kotkoittaa. Voi sinua äijä-könttiä! Noh, loppuuhan nälkävuosikin, astellaanhan ometasta tupaan. Mutta tuollapa vasta rähinä nousee, saarna tiuskeinta tiuskeampi emännän ja tyttären osaksi, kestävä tunnin tai kaksi. Tiuskaiseepa emäntäkin välimmiten vastaan, tiuskaisee ja ärjäisee, mutta vaiti on tyttönen ja tipahtelee raukan kyynel. Voi sinua jörriä! Mutta vihdoinpa kuitenkin tuntuu saarnamiehen kurkku käyvän kuivaksi ja karkeaksi, ja käydäänpäs sitä kastamaan kammarin kaappiin; ja sitten taasen virsikirja kouraan ja laulamaan että pihtipielet vapisee. Niin kuluu mieheltä päivä, kuluu viikko, kunnes hän sunnuntain-aamulla kömöittää tyttären kanssa kirkkoon, kömöittää noissa kääsyissänsä, patalakki päässä ja takinkaulus korkealla kenossa. Siellä hän nyt istuu Herran temppelissä, suu mytyssä ja kulmakarvat kohotettuina ylös aina puoleen otsaan; siellä hän istuu, karautellen kurkkuansa ihan hurskasten tavalla, istuu juhlallisena, vakaana ja totisena kuin vasta pulkittu sonni. Niin hän siellä kököittää kuin rajapyykki metsässä; mutta kas kun hän palaa kirkosta takaisin ja ehtii viimein kotonsa pihalle, niin tuiskuavalla vauhdilla, tultatuiskuavalla vauhdilla riennetään suoraan kohden kammarin kaappia taas; ja nytpä ukko ”maistaa että pohja paistaa”. Niin hartaasti naukkielee hän, jota kutsutaan maailman pylvääksi, niin kovassa kimmassa, niin kovassa kimmassa käyskelee täällä herännyt mies. Ja samoinpa luulisin käyvän Simeonille myös, jos onni hänen pistäisi kerran Härkämäen puukenkiin. – Tosin on parempi henki vuosien kuluessa tehnyt todenteolla ja ehtimiseen Simeonia kohtaan työtä, ehtimiseen, sitä ei taida kieltää, vaikka hän usein on liikamääriinkin pyristellyt sielunsa siipiä. Niin, niin, mutta monessa kohdassa on hän taasen pelkkä maailman lapsi, yhtä suuri syntisäkki kuin minä ja moni muukin, ja tekee temppuja, missä ei auta muu kuin aika löylytys. Ja nytpä hän oikein peevelin teposet teki. Totellen perkeleen kuiskausta, joi hän naamaansa kalliin kuorman eikä tuonut meille murenaakaan juhlahöystettä. Hmmh! hammastahan purra täytyy. No, no, hän saa vielä saparollensa, saa että pirtti roikkaa”. Niin haasteli Juhani, kurkistellen parven reunalta alas; siitä vaipui hän takaisin vuoteellensa ja nukkui. Lepoon kaatuivat muutkin, ja makasivat he sikeästi aina seuraavaan aamuun.

Mutta Simeonia ei kuulunut, ei usean yön ja päivän perästäkään. Tuostahan veljille arvelua taasen, arvelua ja murhettakin, varsinkin koska Eerolta vihdoin kuulivat hänen oikean tilansa. Sillä koska parin, kolmen päivän kuluttua Eeron äkeä mieli oli vähän lievinnyt, antoi hän muristen ilmi kuinka Simeonin laita oli heidän palatessaan kaupungista. Olipa hän useinkin haastellut joistakin pienistä, tuumankorkeista äijistä, jotka, niinkuin hän lausuili, parveilivat tuhansittain hänen ympärillään. Niin kertoili muristen ja hiljaa Eero, mutta kertomus muutti Simeonia kohtaan veljesten mielen. Synkeällä sydämellä läksi Juhani etsimään kadonnutta veljeänsä, käyskeli avaralta ympäri metsiä, huudellen häntä nimeltä. Kohtasi hän erään mäen alla Taula-Matin, joka, kirves kourassa, etsiskeli kääpiä ja pakurimöhkäleitä, joilla jo olikin täyttänyt paitansa mahan ja poven. Matti kertoili, että hän menneenä yönä oli kuullut surkeata ääntä ja ruikutusta kaukaa metsistä; ja tämä ääni oli hänen mielestänsä muistuttanut Simeonin ääntä. Tästäpä kipeä pistos Juhanin sydämeen, ja hän kiirehti kotiansa, vuodattaen polttavia kyyneleitä veljensä onnettoman kohtalon tähden. Määrättiin nyt yleinen etsiminen ympäri metsiä. Jokaisen veljeksistä tuli lähteä ulos yksin ja eri suuntaa kohden, ja hänen, joka pakolaisen saavuttaisi, piti saattaa se kotia, astua ylös Impivaaran vuorelle ja, puhaltain koivutorvea, ilmoittaa asia muille. Toi nyt Eero torvensa kalpeasta pensastosta, koivutorvensa ankaran, kahden kyynärän pituisen ja kauas kuuluvan, ja upotti sen yöksi sudentarhan solisevaan ojaan. Sillä, tehty jo keväällä parhaana mäihän aikana, oli ämyri nyt kovin ravistunut ja kuiva.

Varhain seuraavana aamuna läksivät he retkellensä. Impivaaran pirtti oli se piste, josta kuusi miestä kuin sädettä pyörässä kävi kaikkialle ulos. Alkoi nyt meteli, jossa huuto nieli huudon ja kaiku kaikua ajeli äärettömien metsien helmassa. Mutta yhä kauemmas poistui pauhu ja valtaisesti laajeni pyörö. Ja tämän pyörön sinä sait, jos seistessäs Impivaaran harjulla ja kuullellessas huutoja etäällä ympärilläs, vedit viivan huudosta huutoon. Niin samosivat he kaikkialle, retkeilivät kukin suuntaansa kohden; ja ilma oli kirkas ja tyyni, lempeästi paistoi syyskuun aurinko. – Juhanipa, huudellen huikeasti, asteli ryskinällä mäkiä ylös ja alas. Mutta eipä ehtinyt hänen korvaansa kaivatun ääni; ja puolipäivä lähestyi. Viimein kuitenkin, koska ei hänen kurkkunsa väsynyt, vaan lakkaamatta pauhasi kuin vaskinen torvi, kuuli hän kummallisen, heikon ja käheän vastauksen. Ja ilmestyi ääni kuin kahden sammaleisen kallion vinkalosta, muutaman korkean kuusen suojasta. Sinne kiirehti Juhani ja löysi kadotetun miehen, löysi hänen armoitettavassa tilassa. Kamoittavana haamuna, kädet ristissä, silmät pystyssä kuin ukulin silmät ja tukka ilmassa töyhtöisenä, istui hän tuuhean kuusen juurella. Siinä hän istui, huiskutellen ruumistansa, ja hänen suustaan kuului hiljainen ja tärisevä virrennuotin hyräilys. Juhani rupesi häneltä kyselemään kuinka oli hänen laitansa, mutta saatuaan häneltä ainoastaan sekavia, kummallisia vastauksia, riensi hän viipymättä kotia tuon kalliin löytönsä kanssa. Ja kun hän viimein oli saattanut veljensä pirttiin ja teljinnyt oven hänen jälkeensä, astui hän kohta ylös vuorelle, kourassa mahtava torvi. Tyynenä, kaukaisuudessa sinertävänä kiertyi hänen ympärillään metsäinen, avara maailma, ja laskeuva aurinko lännen reunalta valeli kultaisella ruskollansa noita vanhoja, takkukarvaisia kuusia vuoren harjanteella. Ja asetti Juhani huulillensa ankaran ämyrin, mutta ei tahtonut käydä; kuului pämpän ammoittavasta kidasta vaan muutama käheä pihaus. Puhalsi hän kerran vielä, mutta ei kuitenkaan heltinyt heleätä ääntä. Silloin paisutti hän rintansa uudestaan, täytti sen ilmalla aina pohjaan asti, puhalsi kolmannen kerran, ja poskensa pullistuivat hirmuisesti, mutta nytpä koivutorvi juhlallisella äänellä mylvähtikin ja kiljahti. Etäälle kohden kaikkia ilmoja kiiriskeli kaiku ja kohtapa kuului iloisia vastauksia idästä, lännestä pohjosesta ja etelästä, kuului riutuen ja heikeästi sinimetsien ikuisen kaukaisesta hämärästä. – Meni tuota taasen hetki, meni kaksi ja kolme, ja rupesivat veljet ilmaumaan kotonsa pihalle ja pihalta pirttiin yksi toisensa jäljessä. Viimein seisoivat he kaikki Simeonin ympärillä pirtissä, surkuttelevilla silmillä katsellen häntä, joka istui rahilla kuin huhkain ladon katolla ja pöllisteli totisena takaisin heitä vastaan.

Juhani. Simeoni veljemme!

Tuomas. Kuinka on laitas?

Timo. Tunnetkos minua? – Ei luotua sanaa. – Tunnetkos minua?

Simeoni. Tunnen kyllä.

Timo. Kukas minä olen?

Simeoni. Hä Jukolan Timo. Niin, enkö ma häntä tuntis?

Timo. Oikein! Minä olen Timo, sinun oma veljes. – Hätä ei ole vielä suurin suuri, pojat.

Simeoni. Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on hävityksen kauhistus.

Aapo. Miksi ennustat niin?

Simeoni. Hän sanoi.

Juhani. Kuka?

Simeoni. Hän, hän, mun toverini matkalla.

Eero. Ja minäkö?

Simeoni. Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet! teille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy sydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen kurkustani alas.

Juhani. Otahan ryyppy, Jumalan luoma; katsos tässä, mun armas veljeni.

Simeoni. Suurkiitos! – Nytpä tahdon koettaa kertoa mitä olen nähnyt ja kuullut, kertoa varoitteeksi meille kaikille. Kuulkaat: minä olen nähnyt hänen.

Juhani. Kenen ihmeen olet sinä nähnyt?

Simeoni. Itse päämestarin, itse Lusifeeruksen!

Aapo. Hänen näit vaan unissa tai mielenhoureessa, jonka saattoi matkaan väkevien ylellinen nautinto.

Simeoni. Hänen olen totisesti nähnyt.

Timo. Minkä muotoinen hän oli?

Simeoni. Kuin tyhmyys itse, mutta kas kun ketunhäntä keikahtelikin siellä takana.

Timo. Oliko hän suurikin?

Simeoni. Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa miksi hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten; ”ystävä” hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan itseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: ”näetkös minun päätäni?” Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti hän suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti. Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi ”astuppas selkääni”. Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin: mihinkäs nyt mennään? ja hän vastasi: ”ylöspäin mennään”. Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne, tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!

Tuomas. Tee se voimiesi mukaan.

Juhani. Voimiesi mukaan, veljeni, vaikk’ei niin kuin vaatisi aineen ankaruus.

Simeoni. Koettaa tahdon. – Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahka-tornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: ”sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele”. Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkinmaan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin? Tuikeasti vastasi hän: ”sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele”. Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: ”se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme”. Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin!

Juhani. Se tee, jos suinkin jaksat. Voi mitä ihmeitä ja kummia olet nähnyt! Tämä jotain ennustaa, ja kaiketi on tuhomme, Jumalan rangaistus tulossa päällemme, ellei juuri maailman loppu. Onkos tämä laitaa: käyskellä perkeleen kanssa kuussa?

Simeoni. Ja nahkatornissa!

Juhani. Nahkatornissa. Onkos tämä laitaa?

Timo. Saapasnahka-tornissa!

Juhani. Niin, saapasnahka-tornissa. Ah! Mutta kerro meille kaikki; sillä vaikka tunnenkin väristyksiä seljässäni, taitaa kuitenkin tämä louhiminen tehdä hyvääkin syntiselle sydämelleni, joka on niin paatunut, niin jäykkä, että sattuu siihen tuskin muu kuin helvetin halkonuija tai taivaan tulivasara. Anna jyristä ja sataa, veljeni, anna sataa vaikka korppejooneja; sitähän me tarvitsemme. Niin, mitä tapahtui sitten?

Simeoni. Siis kuulkaat, kuulkaat! Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maa-kotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: ”Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juuressa on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin hehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahka-tornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä”. Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. – Siinä matkani synkeä ja totinen tosi.

Juhani. Ihmeellistä, merkillistä ja hirmuista yht’aikaa.

Timo. Mutta oletpa kuitenkin oppinut lukemaan näillä harharetkilläs.

Simeoni. Älä luule. Olenpa yhtä typerä kuin ennenkin.

Timo. Ehkä taidat konstin ja koukun. Koetappas; tässä on aapiskirjani.

Simeoni. Niin, mitä vielä. Onpa niinkuin katselisin ryssän tai hebrean kieltä. Silloin hengen vaikutuksesta tiesin paljon, joka nyt on edessäni pimeää, ja olenpa jälleen sama ihmisraukka, sama syntinen, suuri syntinen. Ja pääni käy pyörään, sillä se päivä on tullut! Pääni käy pyörään, sillä silmäni ovat nähneet itse Lusifeeruksen. Ai, ai, kuinka karvainen se oli!

Juhani. Voi meitä poika-parkoja, voi!

Simeoni. Tuhannen kertaa voi! Pääni pyörii, pyörii! Minä olen nähnyt Lusifeeruksen. Se pyörii!

Juhani. Rukoile Jumalaa, veljeni, rukoile Jumalaa!

Simeoni. Rukoillaan kaikki yhdessä! – Minä olen nähnyt Lusifeeruksen karvaisen voiman! – Rukoillaan kaikki!

Timo. No, jos niin tarvitaan. Miksi emme rukoilisi?

Juhani. Surkeatahan tämä on, ah, voi!

Timo. Älä itke, Juhani.

Juhani. Itkisinpä verta jos taitaisin; sillä olemmehan eläneet kuin Koirankuonolaiset, juoneet viinaa kuin Mahometit ja Turkkilaiset. Mutta nyt siitä tulkoon luku laulun perästä, elämä toisenmoinen, muutoin lankee pian päällemme taivaan hirmuinen viha kuin raskas Tunturin-vuori, ja painaa meidät helvettiin alas. Jaa, jaa, poikia on varoitettu ennustuksilla ja ihmeillä, ja vartokaamme pahinta peeveliä, ellemme ajoissa ota merkeistä vaaria.

Lauri. Pahinta kyllä meidän vartoa tulee; sillä onpa minullakin jotain kerrottavaa. Kuulkaat! Koska, teidän heittäissänne kiekkoa aholla, käyskelin metsässä, haeskellen kalupuita talon tarpeeksi, näin minä ihmeellistä unta, ma’atessani tuolla kankaalla. Katselinpa niinkuin korkean hongan latvasta kuinka hurjasti löitte kurraa täällä aholla pitkin tuoreita härjänvuotia. Ja arvatkaas kenen kanssa. Veikkoset, oman, kiivaan provastimme kanssa läimäyttelitte. Mutta kuinkas kävi? Huomasi viimein provasti, ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan punakantinen aapiskirja. Siitä suuttui hän hirveästi ja, heiluttaen miekallansa, huusi korkealla äänellä: ”iijaa, iijaa!” ja kohta lähestyi peloittava hirmumyrsky, joka teidät viskasi ruumenina ylös ilmaan tuulien haltuun. Niin uneksuin, ja jotakin merkitsee tämä uni.

Juhani. Merkitsee totisesti, ennustaa meille tässä jotain helvetin polskaa; sitä ei tarvitse epäillä. Kahdelta haaralta on meitä varoitettu, ja ellemme nyt ota vaaria, niin tulta, pikiä ja pieniä kiviä vielä sataa päällemme, kuin tapahtui ennen Sodoman ja Gomorran kaupungeille.

Aapo. Olkaamme kuitenkin liioin kauhistumatta.

Tuomas. En vissiin päätä kuinka on, mutta kaikki mitä Simeoni on nähnyt, on kenties kotoisin pohmeloisen aivosta vaan.

Juhani. Mitäs puhut, mies? Teetkö tyhjäksi taivaan tärkeää tointa?

Timo. Älä haastele vastoin Jumalan töitä ja ihmeitä.

Simeoni. Ah! kuussa olen käynyt ja nähnyt Lusifeeruksen, josta sieluni on nyt peloissansa kovin. Voi minua, ja voi meitä kaikkia!

Tuomas. Surkeus suuri! Mutta ota vielä yksi ryyppy ja mene sitten ma’ata.

Simeoni. Niin, mitähän tuo tekis?

Timo. Ei ole viinaa enään.

Tuomas. Se on ero asiassa.

Simeoni. Kiitos Herran, että loppui se kerran, se viinamyrkky. Ja älköön nyt enään tulko huulilleni pisaraakaan tätä juomaa, sen lupaan ja vannon.

Juhani. Kirottu olkoon tämä helvetinsahti!

Timo. Vähän pahastipa teimme, kun rupesimme keittelemään tätä juoma-ainetta.

Aapo. Kenen tahdosta tapahtui tämä? Vastatkaat minua, Juhani ja Timo.

Juhani. Onpa viina sinullenkin maistanut, veljeni, on tosin. Ja toiseksi, niin tehty on tehty, eikä saata sitä enään takaisin ruikutus ja marina. Niin, niin, mikä on mennyt, se on suden suussa; mutta olkoon tästälähin toinen laki. – Nyt ojalle! ja kirvespohjallani nuijin tuhanteen myttyyn tuon pahalaisen vaskihärjän, tuon kirotun viinapannun, ja kölsän hajotan kuin harakan-pesän.

Simeoni. Tee se, veljeni, ja taivas riemuitsee.

Juhani. Minä teen sen.

Aapo. Miksi hävittäisimme kaluja ja kappaleita, joita taidamme kunniallisesti myydä?

Juhani. Mutta katsos tätä paikkaa: mies, jolle myisin pannuni, mitä rakentelis hän sillä, minkälaista terveyden vettä? Samaa sorttia, samaa sorttia, samaa helvetin asian-ajajaa, joka on jo syösnyt meidät itse aina kadotuksen partaalle, ja samaan kurjuuteen saattaisin myös monen muun tämän pannuni kautta. Mutta siitä synnistä tahdon olla kaukana, tullessani viimein Herran tuomiolle. – Niin, nyt pannu myttyyn ja kölsä nurin!

Aapo. Myykäämme se kruunulle, joka mynttää siitä rahoja.

Juhani. Kyllä siitä klopoja heltii vaikka sen myttyynkin mynttään. Tässä on kirveeni; ota kirvees sinä myös, Timo, ja käy kanssani sudentarhaan. Mutta huomenna, koska on sunnuntai, lähdemme kirkkoon. Kirkkoon lähdemme, konttien rukoilemaan tuon kurjan, ainoan ja kuolemattoman sielumme edestä, joka on jo kyllä tarpeellista. Kirkkoon joka mies, muutoin meitä saatana leivoittaa. – Sudentarhaan, Timo!

Alas ojalle nyt astuivat Juhani ja Timo, runtoivat pian viinapannun ihan muodottomaksi kappaleeksi ja hävittivät kölsän. Mutta yön lepäsivät he syvimmässä unessa, heräsivät varhain seuraavana aamuna ja rupesivat itsiänsä varustelemaan kirkkoon. Läksivät he matkaan: Aapolla kainalossa heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla ”Huutava-ääni”, mutta, punakansinen aapiainen kourassa, astelivat Juhani ja Timo. Ja kulkeissansa haastelivat he seuraavalla tavalla.

Simeoni. Kas, jota lähemmäs Herran temppeliä astun, niin tyyntyypä mieleni myrsky yhä enemmin ja enemmin ja sydämeni vilvoittuu. Ah! hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja sokeus. Voi! koska taakseni katsahdan, niin hirveäksi helvetiksi, jonka ympäri viinan siniset liekit kiertelee, kuvastuu mieleeni tuo onneton kaupunkimatka.

Timo. Sentähden älä, veljeni, tee enään koskaan niin. Minä rukoilen sinua. Onkos tämä laitaa? Pinnata naamaansa kallista trahtööri-viinaa yöt ja päivät, yöt ja päivät, ja juoda vielä makuvaria kuin suuret herrat. No, noh, tämä älköön olko nuhde, vaan veljellinen varoitus.

Simeoni. Minä pahoin tein, ja pahoin teimme kaikki, käydessämme viinan keittoon ja naukkimiseen. Mutta nyt, päättäkäämme yhteisesti heittää ainiaaksi tämä juoma, joka eläimeksi muuttaa ihmislapsen.

Juhani. Vallan siaksi, vieläpä alhaisemmaksikin röhkielevää harjasniskaa saattaa se aina miehensä lopulta. Sentähden tässä nyt puristamme viinan kanssa lujasti jäähyväiskättä ja pyydämme hänen lähtemään meistä kuuksi päiväksi Herran nimeen. Niin Aapo, nyt kerro meille tarina siasta lammikossa, jonka kerran kuulimme sokea-enon suusta; kerro se meille tässä käydessämme.

Aapo. Teen sen mielistikin. Oi! antakoon se meille aina tuikeamman inhon tuota tuomittua metelivettä kohtaan.

Juttelipa Aapo heille seuraavan:

Oli sunnuntai-aamu; lokalammikossa kesä-auringon hohteessa röhöitteli sika, katsellen kansaa, joka kulki hänen ohitsensa kirkkoon. Kadehtivalla, kivistävällä sydämellä katseli se ihmisen jaloa, kaunista muotoa, muistellen omaa harjastettua haamuansa. Vieläpä säteili muutaman ohikäyvän otsalta niin ankara loiste, että sian katsanto siitä hämmästyen ammahti takaisin; ja kovin se oli vihoissaan Jumalalle, joka ei myös häntä ollut ihmiseksi luonut. Koska se viimein oli kylliksi nupisnut ja närisnyt, oikaisi se koipensa, ummisti pienet kyynysilmänsä ja nukkui. Mutta koska se hetken päästä heräsi, makasi sen vieressä kumppani, eräs juomari, joka päissään oli kiirahtanut lammikkoon alas, ja oli nyt tukahtumaisillansa lokaan. Sika huomasi hänen vaaransa, armahti häntä ja, iskien torahampaansa miehen kaulukseen, kiskoi hänen ylös kuivalle maalle. Mutta tuon armotyön tehtyänsä, se katseli miestä hetken, irvisti pahasti ja lausui: ”sinä kurja mies, onhan muotos niin ruma, etten kauemmin ilkene katsella”. Niin sika lausui, läksi hänestä röhkien pois ja rupesi tonkimaan maata.

Juhani. Oivallinen tarina. – Mutta tuota kohden ilmaa on Jukolan talo, ja hyvä että tiemme kulkee kaukaa sen ohi; sillä musertuispa sydämemme nähdessämme entisen kodon. Hyvä myös, että jää meistä kauas Toukolan kylä ja vihatoverimme siellä. Kas kun pelkään että, jos heitä kohtaisimme ja he näyttäisivät meille pienenkin irvistyksen, minä kohta karkaisin heidän kurkkuunsa kuin kissa. Enpä ole vielä unohtanut löylytystä, jonka heiltä sain, enkä lupaustani hirveästä kostosta.

Tuomas. Ei ole mennyt minunkaan muistostani kaksi asiaa.

Simeoni. Meidän tulee anteeksi antaa ja unohtaa.

Juhani. Olkoon menneeksi: jos nöyrtyvät he ja tulevat minulta anteeksi rukoilemaan, todistaen pahoin tehneensä, silloin kernaastikin unohdan kaikki, likistänpä heidän kanssaan vielä käpälääkin, silmät kyyneleissä. Mutta niinkauan kuin eivät mieli taipua tähän, vaan päinvastoin minua hammastavat lakkaamatta, niin purenpa hammasta minäkin, puren että kipenöitsee.

Näin haastellessaan keskenänsä, lähestyivät he Tammiston taloa. Siinä seisoi pihalla paljon kansaa, miehiä ja naisia, ja kauas kuului eräs ääni, joka räknäili: ”ensimmäinen, toinen, kolmas kerta”, ja kyseli: ”eikös kukaan enemmin lisää?” Oli se ryöstöhuuto-kauppa, jota itse nimismies käytteli, istuen lähellä porrasta pienen pöydän ääressä ja kirjoitellen kirjaansa ostajien nimet ja tavarojen hinnat; ja oli nyt par’aikaa menemässä talon ammuva karja. Kovin kummastuen seisoivat veljekset, arvellen miksi sunnuntaina tällaista tointa käytettiin. Mutta olivatpa he erehtyneet lukiessaan viikkonsa päiviä Impivaaran sydänmaassa humalan humussa, joka vauhdilla vie eteenpäin miehen ajan. Maanantai ja puhdas arkio oli tämä päivä, jota veljekset olivat pitäneet sunnuntaina ja jona olivat lähteneet astelemaan kirkkoon, kirjat kourissa.

Katselivat he ympärillensä, nähdäkseen Kyöstiä, uskollista ystäväänsä. Mutta hän ei ollut tässä, hän käyskeli kaukana pellolla, käyskeli tuijoitellen totisesti maahan ja mietiskellen itseksensä. Kysyipä viimein Juhani muutamalta mieheltä, joka seisoi heitä lähinnä, kuinka yhteistä huutokauppaa uskallettiin pitää sunnuntaina, Herran pyhänä sapattina. Kulovalkeana silloin nauru ja tirskuna juoksi miehestä mieheen ympäri kaiken kansan, ja nytpä arvasivat veljekset asian oikean laidan. Ällistyneinä, äänettöminä ja punehtuen seisoivat he kauan, kuullellen ihmisten naurua ja pilkkaa. Läheni heitä myös joukko Toukolan poikia, kysyivät heiltä ivaten Impivaaran uudesta uskosta, sen kalenterista ja miksi kutsuttiin heidän almanakassaan tämän viikon kahdeksas päivä. Tuota kuultelivat veljekset, ja äkisti loimahti heidän vihansa tuimaan tuleen, ja myrsky oli valloillansa. Kuin irtipäästetyt kahlekoirat karkasivat he kiljunalla Toukolaisten päälle, ja peloittava tappelus nousi nyt Tammiston pihalla.

Simeoni ei tuohon leikkiin mielinyt sekaantua, vaan oli hänen haltuunsa heitetty kaikkein kirjat, joita hän lujasti hallitsi kourissansa ja katseli tuskallisella muodolla, surkeasti levottomalla silmällä tuiman taistelon vaiheita. Mutta nähtyänsä Aapon kovassa ahdistuksessa kolmen rotevan Toukolaisen kourissa, nähtyänsä kipeällä sydämellä kuinka kurja veljensä kelmeni ja kuinka hänen katsantonsa jo tuijoitteli tynsästi kohden puitten latvoja, kun iskuja, säkenöitseviä iskuja sateli joka haaralta, silloin asetti Simeoni kirjat kädestänsä kivelle siihen lähelle, kiirehti auttamaan Aapoa ja katosi pian tappeluksen hurjiin laineisin.

Toimitusmies ensin kyllä koetti estää tämän vihaisen tulvan paisumista, mutta huomaittuaan ei tässä mitään voivansa matkaansaattaa, siirtyi hän ajoissa syrjään ja katseli ihmeeksensä veljesten ääretöntä voimaa. Ja voimaa niin väkivaltaista, sen käytännössä niin tuulispään tapaista vauhtia eivät olleet veljekset ennen koskaan vielä osoittaneet. Kauan ja salassa kytevä kostontunne sai vihdoin tuulta, ja kasvoi siitä tulinen, kauhistava myrsky; ja verraton oli hälinä ja pauhu. Kalveina ja vapisevina pakenivat naiset taistelopaikasta, mikä sylissään kantaen, mikä taluttaen kädestä pientä, peljästynyttä lapsukaista. Virnapäisinä talon naudat, niin uhkea sonni kuin vakavat lehmät, juoksivat tuonne, tänne, ja ympäri kaikui huuto, möry ja poru, kun Jukolan veljekset löivät ja kun Toukolaiset löivät heitä vastaan, Toukolaiset ja heidän monta ystäväänsä. Juhani, purren hammasta ja vallan tuhan-karvaisena kasvoiltansa, huhtoi voimallisesti vihamiestensä joukkoon, huhtoi oikealle, vasemmalle, ja leukansa longahteli vihan kiukusta. Mutta kuin kallio, niin rynkäsi esiin harteva Tuomas, ja mihin raskas nyrkkinsä iski, siihen kaatui aina mies, kaatui kaksikin yhdellä iskulla. Nähtiin siinä tapahtuvan, että kun hän yhtä löi, tämä kaatui vauhdilla niin tuimalla, jotta kaatuessaan toisenkin miehen kumosi, joka seisoi hänen vieressänsä. Timo läimäytteli kuin uros hirsistössä läimäyttelee kirveellänsä; ja kauas kuumoittivat hänen ruskeat, karheat, vihasta hohtavat poskensa. Miehenvastusta ei puuttunut Eeroltakaan tässä kahakassa. Muiden jalkoihin hän tosin kiirahteli usein, mutta ainapa hän jälleen pian pinnisteli itsensä ylös miesröykkiön alta, ja iskuja lenteli hänestä taasen kuin ampauksia ympäripyörivästä raketista. Hurjimmin kaikista riehui Lauri; hän löi ja temmelsi kalveana kuin murhan-enkeli, ja kaikki hänen edestänsä pakeni tai murtui.

Kauhistuen katselivat ihmiset tätä kamppausta. Kaikkialla näkyi kamoittavan kalveita kasvoja, hirveästi huokuvia sieraimia, tuolla verisiä naamoja, täällä multaisia kuonoja. Katso vihan synkeätä liekkiä heidän silmissään, joka rynkää vaan kiukkunsa maalia kohden, huolimatta vaikka sataisi vastaan tulta ja tulikiveä. Tämän kaiken he näkivät, ja kuulivat parinan ja ähellyksen niin hirmuisen kuin susijoukon murhaavasti tapellessa syys-yön pimeässä metsässä.

Niin oteltiin Tammiston pihalla, ja tuimemmaksi yhä vaan ottelo kiihtyi. Makasi jo tuolla mies, makasi jo täälläkin, vuodattaen verta hietaiselle tanterelle. Maata jo kasteli veljestenkin mustanpunainen veri; sillä Toukolaiset jo iskeilivät puukoillansa; mutta puukkoja ei nyt riippunutkaan veljesten vöillä, koska he olivat retkellä pyhään temppeliin. Nyt, koska he huomasivat kuuman verensä juoksevan, sieppasivat he teloja mäeltä aseiksensa, teloja, karankoja, tai mursivat seipäitä lähimmistä aidoista ja karkasivat villittyinä päin; pian kuitenkin kohtasivat he samankaltaisia aseita vihollistensakin puolelta; ja rupesivat nyt seipäät ja kanget räiskynällä loiskeilemaan ympäri miesten päitä. Ja näyttipä aina vielä epätietoiseksi ken tässä voittaisi, ken taipuisi tappiolle. Veljekset, vaikka he jalostikin taistelivat, taistelivat kuitenkin monilukuisen vihollisen kanssa; ja ankarasti, vimmatusti lyötiin heitä vastaan.

Mutta lähestyi silloin tappelukenttää mies, joka heti saattoi vaa’an painumaan Jukolaisten puolelle. Lähestyi pellolta, juosten, karaten ja pahasti mölisten, Tammiston juureva Kyösti. Jykevä seiväs kourassa, hän kirmasi esiin kauhistuksen harmaankalveana haamuna, tukka pyrstönä pystyssä kuin peikon; ja iski hän kuin leimaus Toukolaisten selkään, saattaen häiriön heidän joukkoonsa, mutta veljesten into kiihtyi. Mölisten ja pyöritellen silmiänsä löi hän peloittavasti, löi kuin mieletön, hullu mies; pieksivät taasen veljekset toiselta puolelta, pieksivät kahdenkertaisesti, ja hurjasti pakenivat viholliset viimein, ne, joita ei vielä seiväs ollut maahan kaatanut.

Pois nyt riensivät veljeksetkin, läksivät juoksemaan kohden kotoansa, huutain Kyöstiä seuraansa. Mutta Kyösti ei kuullut heidän käskyänsä, vaan pihalla raivosi hän lakkaamatta, kirkkui, ärhenteli, ja kamoittava oli hänen muotonsa. Mutta veljekset kiitivät jo kujan kuivalla, savuavalla tiellä; ja koska he ehtivät pienelle sillalle peltojen välissä, kuulivat he jäljessään Kyöstin äänen. He seisahtuivat, katsoen taakseen, ja näkivät hurjan miehen, seiväs olalla, heitä lähestyvän juosten, mölisten ja heilutellen kättänsä ilmassa; ja pian seisoi heidän edessään hirmuinen Kyösti. Hän hikoili, puuskutti ja uhosta ja vimmasta tuijoittelivat ristiin hänen harreat silmänsä. Et ymmärtänyt hänen sekamelskaista puhettansa, jossa usein kuului korkea ja kestävä huuto: ”älämölöö, ai älämölöö!” Veljekset rukoilivat häntä käymään heidän kanssansa Impivaaraan eikä lähtemään takaisin tuonne susien kitaan, mutta hän seisoi yhä vaan paikallansa, jupisten itsekseen ja tuijoitellen. Äkistipä katsahti hän kiivaasti veljeksiin ja lausui: ”menkäät kotia nyt!” niin lausui hän ja kääntyi heistä pois. Ympäri kääntyivät myös veljekset ja siirtyivät vastapäiseen suuntaan. Mutta hetken päästä kaikui kerran vielä Kyöstin sakea ääni, ja veljekset, katsoen taakseen, näkivät miehen seisovan kujalla, ravistellen kättänsä ja päätänsä, ja kuulivat hänen taasen huutavan korkealla äänellä: ”menkää kotia nyt!” Siitä riensi hän pois samaa tietä, jota oli tullut, ja pois metsäpirttiinsä riensivät myös veljekset, monella heistä päässä korkea kuhmo ja käsivarressa vertatihuva haava. Katsoen kankeasti eteensä astelivat he tuimalla vauhdilla, aatoksissaan kuoleman jäädyttävä synkeys. – Niin loppui tappelus Tammiston kartanolla, josta moni kannettiin pyörtyneenä pois, ja moni oli saanut haavan, joka ainiaaksi hänen merkitsi.