9. luku

On eräs syyskuun aamu; muutama päivä on mennyt sitten kuin veljesten vaikea retki päättyi. Aholla he istuvat nyt kiehuvan lihapadan ympärillä. Kaksi vuorokautta olivat he matkanpäästä vartioinneet lihoja korvessa, mutta kenkään ei käynyt niitä korjaamaan, ja näkyi siis tulevan tuosta verraton haaskio. Silloin päättivät he käyttää hyödyksensä noita muhkeita kasoja metsässä ja elää oikein jalosti lihapadan ääressä aika tuonnemmaksi. Niin tapahtui. He kantoivat otukset aittaansa, joka täyttyi lihasta, ja orret peittyivät riippuvista vuodista. Ja nytpä kiehui molskien ja kuohuen hirveän suuri lihapata kantoisella aholla lähellä pirttiä, kiehui melkein lakkaamatta aamusta iltaan, ja täysinä ponnistelivat veljesten vatsat. — Siinä he viettivät suruttomia, iloisia päiviä nyt. Milloin he söivät, milloin he haastelivat satuja ja tarinoita, ja milloin taasen he makeasti makasivat, mättäällä pää, ja kuorsauksista jyrähteli kumiseva aho.

Aamu oli kaunis, sen taivas sinisenä, kirkkaana kaarteli, ja metsistä ympärillä kuului raikkaan koillisen kohina. Lihapatansa vaiheilla oljentelivat veljekset; mikä istui kannon päässä, mikä ahon kuivalla kamaralla, nauttien runsasta aamullistansa. Siinä myös koiratkin, rehoittaen mahoillansa, hilloivat härjän saartuvallista, voimakasta lihaa. Kaikkein kasvoilla näkyi hilpeys ja jykevä rauha.

Timo. Kiitos Viertolan herralle tästäkin atriasta.

Juhani. Kiitos ja kunnia hänelle!

Aapo. Mutta luemmepa kalliiksikin vielä tämän kestin. Varmaankin ei heitä Viertolainen asiaa juuri näin.

Juhani. Laki on puolellamme; sen huomaa kaiketi herrammekin ja heittää keräjänkäymisen hiiteen. Syökäämme lihaa, veljet, ja suruttomasti sulakoon se vatsassamme, sillä selkämme on vapaa. — Mutta enemmin liikettä, pojat, enemmin liikettä ja marssia; härjänliha on lujaa muonaa.

Eero. Iskekäämme käsi käteen ja veljesrinkiä tanssikaamme, loiskikaamme, ja takaanpa että vatsa vaipuu.

Juhani. Emmehän tässä harakoitse kuin mätäkuun houkot, vaan yhdymmepä toisenmoiseen leikkiin. Ah! missä ovat nyt poikuuteni huikeat päivät? Veljet, lyökäämme tulista kurraa kerran vielä kuin löimme ennen Toukolan tomuavilla teillä. Tässä on meillä sileä aho, ja mitä kantoja on esteeksi, tempaisemme juurineen pois, ja tuolta otamme tarhallemme jatkoa nummen tasaisesta pinnasta. Nyt velisarja kahteen osaan, ja sen puolen miehet, jotka käyvät taistelossa tappiolle, nielkööt ehtoolla juhdan lihaa kymmenen naulaa.

Tuomas. Olkoon sanottu.

Juhani. Kymmenen naulaa, veljet?

Eero. Juuri niin! Kymmenen naulaa rangaistukseksi heille, joita visainen kurra kaahaa.

Juhani. Kolme kummallakin puolella, se olis suorin kauppa, mutta meitä on seitsemän miestä.

Lauri. Pois luovun minä. Ennen katselen kalupuita metsissä, kuin hurjapäisenä poika-nallina tässä juoksen ja hikoilen. Lyökäät leikkiänne, minä käyn metsään, kirveskynä kainalossa.

Niin haastellen he päättivät viimein atriansa ja läksivät rakentamaan kiekkotarhaa. Sen raivasivat he juoksemaan halki ahon ja vielä matkan pitkin nummen kamaraa ahon itäisellä puolella. Ja muutaman tunnin päästä seisoivat he valmiina leikkiin, kourissa vahvat koivuiset kanget; ja seisoivat he jaettuina kahteen joukkoon: Juhani, Simeoni ja Timo toisella puolella, mutta toisella Tuomas, Aapo ja Eero. Alkoi kiekko lennellä heidän välillänsä, ja kauas kajahteli tienoo, koska kanget iskelivät vasten visasta pyörää, joka huminalla juoksi edestakaisin.

Mutta salojen helmoissa astelee Lauri, kirves kainalossa. Vitkoin hän käyskelee, katsellen tarkasti ympärillensä, ja ainapa seisahtuu kulkunsa hetkeksi koska silmänsä huomaa pahkoja, puitten haaruja, vääriä, ja tuuheitten koivujen tai mäntyjen latvoissa hattapäitä tuulenpesiä. Nyt hän kohtaa myrskyn murtaman kuusen korkean kannon, sitä katselee hän hetken, tuumiskellen, ja rupeaa viimein kirveellänsä nakuttelemaan läpeä sen kylkeen. Tehtyänsä tämän, aattelee hän itseksensä: rakentaa mar’ tulevana keväänä pesänsä tuohon läpeen punahäntäinen leppälintu tai pikkuinen, kirjava tikka. Niin hän aattelee, merkitsee visusti paikan, ja tiensä jatkaa eteenpäin. Mutta hetken kuljettuansa, huomaa hän riippuva-oksaisen koivun, jonka rangasta puskee ulos valtainen pahka, kuperiainen, aika joulukakun vertainen. Sen iskee hän irti, ottaa sen mukaansa ja määrää siitä ankaran kousun. Lähtee hän jälleen vaeltamaan, mutta pianpa näkee tarkka silmänsä pienen kallionkielun syrjässä kummallisesti vääristyneen katajan. Mitähän tuostakin tulis? hän aattelee, lyöpi läimäyttää tuimalla kirveellänsä kerran ja kaksi, ja katajan kaataa. Hän karsii sen, katselee sitä myhäillen hetken, ottaa sen mukaansa ja lähtee käymään taas. Kuulee hän kylien karjankelloja, luihkaisee kerran huikealla äänellä, peloittaakseen Häntyriä seuduilta pois. Hän luihkaisee ja ympäri valahtaa kaiku, ystävällisesti vastaten. Niin hän astelee ja ehtii viimein kanervaisen kummun harjulle, näkee erään hongan latvassa suuren tuulenpesän keikkuvan, koska viileä koillinen liehtoilee. Hän kaataa hongan, katkaisee siitä ryhevän hatun ja istuu katselemaan löytöänsä.

Siinä istui hän kauan, harkiten ja tutkistellen sekä tuulenpesää että pahkaa ja tuota monikoukullista katajaa. ”Millä tavalla oli luonto heidät saattanut matkaan? Mikä oli vääristänyt katajan noin moneen kymmeneen mutkaan ja polveen?” Ja kallistui hän alas, nojaten päänsä vasten vanhaa, ruohoittunutta viholaispesää. Siinä katsoi hän puiden latvoja, purjehtivia hattaroita, mietiskellen maan ja taivaan rakentoa; ja etäältä, Impivaaran aholta, kaikui hänen korviinsa mäikynä kiekkokankien iskuista. Viimein tahtoi hän siirtää ainoastansa kaikki aatokset pois ja päätti nukkua; vaan eipä mielinyt uni häntä lähestyä. Mutta mitä keinoa käytteli tavallisesti Lauri, koska tapahtui että Unonen viipyi? Hän silloin aatteli itsensä joko pieneksi myyräksi, joka möyriskelee rauhallisessa maan-alaisessa kartanossaan ja nukkuu viimein hienolle hietavuoteellensa; tai kuvaili hän itsensä paksukarvaiseksi karhuksi, lepääväksi jynkässä, sammaleisessa konnussansa kuusten juurien alla, jonka päällä talven tuiskuavat myrskyt pauhaa. Niin aatteli hän, ja silloin uni melkein aina pian painoi hänen silmäkantensa uneen. Samoin nytkin, koska hän aatteli itsensä myyrän poikaseksi, rähmästeleväksi syvällä maa-emon kohdussa.

Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. ”Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti”, aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksy-illan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä. Kohden Impivaaraa hän katseli: ja yli ahon ja vielä kappaleen pitkin nummen pintaa oli levitetty härjänvuotia, verisiä, tuoreita, levitetty pitkään riviin, jota myöten hyppeli humiseva kiekko. Koivuisilla, tyvistä väärillä kangilla, veljekset uhkeasti läimäyttelivät, mutta uhkeammin vielä iski provasti hengen miekallansa. Ja sitkeimmästä raudasta, vanhoista hevosenkengistä, oli tämä hengen miekka taottu, niin kerskaili provasti itse, ylpeästi heiluttain asettansa ilmassa, heiluttain ja kamautellen sitä vasten tuota tammista uskonkilpeänsä, joka riippui hänen rintansa vasemmalla puolella.

Hikipäin he mäikyttelivät, edestakaisin lenteli kiekko heidän välillänsä, ja kauas kuului kova meno ja paukkina. Mutta viimein huomasi provasti ettei kiekko ollutkaan tavallinen kiekko, vaan oli se punakansinen aapiskirja, jota veljekset käyttelivät kiekkona leikissä. Tästä julmistui provasti, kirosi ja sadatteli, huutaen tuhannen tulimmaista veljesten päälle. Hän viittasi läikkyvällä miekallansa itään, länteen, pohjoseen ja etelään päin, huusi korkealla äänellä ”iijaa iijaa!” ja kaikista ilmoista läheni mustia pilviä myrskynkierroksissa, läheni hirmuisella vauhdilla kohden murheellista Impivaaraa. Tuli tuhansittain tuulispäitä, ja veljesten ympärillä he töytäsivät yhteen kaikki ja tempasivat heidät helmoihinsa. Ja pian kiiriskeli kuusi veljestä tuulen siivillä korkealla ilmassa ylisniskoin sekavassa rykelmässä. Niin käärittyinä tomuun ja pilvien sumuun pyörivät he vinhasti ympäri kuin loinpuut pyörii, joita kankurin vilkas käsi viskelee. Katseli tuota kauhistuen Lauri myyränhaamussa tuulenpesästä, kumartelevan hongan latvasta. Milloin näki hän pyörivästä kierroksesta miehen kouran pistävän ulos, milloin leuvan niinkuin Juhanin jykevä leuka, ja milloin taasen liehahti ylös karhea tukka hänen katsantonsa ohi. Mutta kämäytti äkisti pappi miekallaan vasten tammista uskon-kilpeänsä, ja siirtyi kohta pilvipatsas, läksi kiitämään kohden hongistoa, jossa Lauri kiikkui korkeassa kehdossansa, ja siitäpä pöllähtivät hänen myyräsilmänsä pystyyn. Kuitenkin lensi tuima tuulispää hänen ohitsensa, ja äkisti kuului ja äkisti vaikeni taasen veljesten surkea rääkkynä ja rähinä. Ohitse hän lensi, mutta peloittavalla vauhdilla: metsä kohisi kuin tuhannen koskea, kohisi ja ryskyi, ja honka, jonka latvassa Lauri tuulenpesässä lepäsi, kaatui räikkynällä, josta mies, säikähtäen kovin, heräsi unestansa. Pahasti hän parahti, loiskasi ylös mättäältänsä ja huusi melkein itkevällä äänellä: ”auta, Jumala, ihmislasta!” Kauan tuijoitteli hän ympärillensä, kohta muistamatta missä hän oli. Mutta viimein asettuivat hänen aatoksensa entisille tiloillensa taas, varsinkin kun hän havaitsi vieressään kapineet: väärän katajan, pahkamollon ja tuulenpesän, röyheän kuin Turkin keisarin hattu.

Lopulta läksi hän, kirves kainalossa, kalut olalla, astelemaan kohden Impivaaraa jälleen, päättäen ei milloinkaan enään kuvata itseänsä luontokappaleeksi, kun Jumala kerran oli luonut hänen järkeväksi ihmiseksi. Niin mietiskellen, käyskeli hän eteenpäin; huomasi vielä kivisen polun varrella pienen koivun, joka hänen silmäänsä miellytti. ”Mitähän tuostakin tulis, — hyvä kakkulakeppi”, aatteli hän, iski kirveellänsä, ja oli miehellä seljässä oivallinen kalupuu kakkulasauvaksi. Ja tällä taakan lisäyksellä hän läksi taasen kulkemaan; ja hetken päästä seisoi hän nummella, katsellen äkeänä ja äänetönnä veljesten iloista leikkiä, tulista kiekon heittoa. Kovin siinä iskeiltiin ja juostiin, ja voittajina taistelivat Tuomas, Aapo ja Eero, jotka jo olivat karkoittaneet vastusmiehensä tarhan itäiseen päähän. Mutta kun raivattu tie oli loppunut, vaihettivat puolueet asemia kiistassaan, ja veljekset Juhani, Simeoni ja Timo rupesivat pakenemaan kohden kotoa taas, vaikka pinnistelivätkin vastaan voimiansa myöden. Vaikeata oli vastustaa Tuomaan heittoa, koska kiekko loiskien ja parkuen kirmasi esiin; vaikeata kiekon, taasen tullessaan takaisin, pyöriä ohi Eeron, ilman sattumista hänen sauvaansa. Niin siinä kamppailtiin, hikoiltiin ja kirkkuiltiin täyttä kitaa, ja kamppausta katseli äänetön Lauri, seljässä Metsolan taakka, katselivat myös Killi ja Kiiski, istuen aina lähellä Juhania, avaten tuolloin, tällöin leukojansa vilahtavaan haukoitukseen. Ja kirkkaana kaarteli heidän päällänsä syyskuun taivas, raikas koillinen hongistossa hymisi, ja korvessa, kuivan kuusen kyljessä, nakutteli punaharjainen, keltasilmäinen tikka, ja välistä helähteli hänen kileä ja kaunis äänensä.

Juhani. Nyt annappas kurrasi tulla ja saapa hän seipäästäni otsikkoonsa, tietääkseen mistä hän on tullut.

Tuomas. Kas tuossa! Siinä heitto, joka soittaa teidät aina Ilvesjärvelle.

Juhani. Sitä en juuri tahtoisi uskoa. Niin tuossahan se makaa, veikkoseni, vallan koreasti. Mutta Herran leimaus! nyt katso, poika, kinttus. Tuossa!

Tuomas. Lyö vastaan, iske häntä, Aapo!

Aapo. Meni kuin pääskynen ohitseni suhinalla. Mutta minä tiedän että Eeron kanki kajahtaa taasen. Juuri niinkuin sanoin! Hyvin isketty, Eero, hyvin!

Tuomas. Kunnia Eerolle, kunnia korkea!

Juhani. Ilman sitä peevelin tiitiäistä siellä hännässänne olisittepa jo metsän pohjassa, äijä-parat.

Tuomas. Ota vastaan kurra, mies, ja älä siinä löpertele kuin lapsi.

Eero. Heleijaa! Meneepä ohitsensa taas.

Aapo. Ei kohtaa häntä yksikään sauva, ei yksikään.

Tuomas. Ei enemmin kuin lentävää tähteä taivaalla. Veljet, mitä sanotte?

Eero. Aikapa siinä enään sanaakaan hiiskua, kun juoksevat, hännät lurpassa, kadonneen lampaan jäljessä.

Tuomas. Lystiä! Laula, Eero, laula, iloleikkiä lyödessämme. Laula Rajamäen rykmäntistä, joka loiloitus ei anna tätä heittoa perään, vaan kestää meille vielä voitonvirreksikin ahon toisella rannalla tuolla. Laula Mikon ja Kaisan retkistä pitäjällä.

Eero. Olkoonhan laulua ja riemua, ja saakoot sauvamme vauhtia laulustani.

Juhani. Mitä tuumiskelee Aapo siellä? Katso, poika, ettet teloittanut kiekkoani visaista ja vahvaa.

Tuomas. Tuonnehan se kanervistoon polulta pöllähti ja pysähtyi mielestäni lähelle tuota pientä närettä. — Päivää, Lauri! No miksi seisot tuossa noin äkeänä ja äänetönnä?

Eero. Mitä kuuluu metsästä, Lauri?

Juhani. Kysy häneltä. Siinä hän seisoo kuin entinen Paijulan Heikki, se Myllymäen Hessu, röykkiö kenkärajoja seljässä. — Mutta Aapo, Aapo, sinä peijakkaan pokko, mitä kuhnailet siellä.

Timo. Tee joutua, tee joutua, Aapo-veljeni.

Juhani. Tirkistelee ja haeskelee siellä kuin kissa poikaansa . . . . .

Siirryppäs hieman tieltä pois, mun Kiiski-koiraseni, muutoin ovat käpäläsi vaarassa. — Kuuletko sinä? Pois tieltä.

Jaa, jaa, Kiiski-parka, tässä ei auta armot. Kyllä sen tiedät. Siinä mahdat istua ja haukoitella niinkuin parhaiten maistaa. Jörri sinä. Hehehee! Siinä saat istua rauhassa ja katsella kurran juoksua. — Mutta soikoon saakeli, ellei tässä kiekkoa löydetä! Etsimään sitä joka mies!

Eero. Tässä on kalu.

Tuomas. Saatappas se tänne peukaloni ja etusormeni pihtiin.

Aapo. Ja lähetä se heille oikein miehen kourasta.

Juhani. Juuri niin! täällä on myös vastassa miehen kanki.

Tuomas. Pois alta, muutoin annan sulle sarven otsaan.

Aapo. Ohipa se humisee!

Eero. Voi, sä Juho-veikkoseni! miksi piekset tyhjää tuulta noin?

Juhani. Iske vastaan, Simeoni, läimäytä nurin että tanner soi! Oh sinä nahjus itseäskin! No, Timo poikani, katso että kankesi paukahtaa! — Peeveli sinun nahkaas! Tarvitsisitpa viisiparia vitsoja, verkkasen vekama!

Tuomas. Mars vaan! Eihän siinä muuta. Mutta saatetaanpas Rajamäen-rykmentti kylästä ulos. Muistathan, Eero, kuinka Hemmon sauna savuaa?

Eero. Mutta sana kulkemahan

Siihen loppui Eeron laulu, loppui myös teiskaus voimihin koseva; ja aurinko vaipui länteen sammaleisten mäntyin kohtuun. Hikisinä astelivat veljekset nyt kotia, niin voittajat, Tuomas, Aapo ja Eero, kuin voitetut, mutta viimeisenä käyskeli Lauri, olalla valtainen taakka. Siitä tultuaan pirttipihalle, asettivat he padan tulelle lihaa täynnä ja keittivät sitä. Rupesivat he yhteisesti atrioitsemaan; mutta Juhanin, Simeonin ja Timon oli nieltävä härjänlihaa peloittava mitta, kymmenen naulaa, niinkuin leikin alkaessa yhteisesti määrättiin. Ilman armoa täytyi heidän tehdä tehtävänsä, kun Tuomas heidän edessään uhaten seisoi. Jalosti he purivat ja nieleskelivät, vaikka usein hyökkäsikin heidän vatsansa vastaan ja silmänsä veriponnistuivat. Täyttivät viimein määränsä Simeoni ja Timo, ja silloin he, puhkaten ja surkeasti irvistäen, astuivat viipymättä pirttiin ja kaatuivat nukkumaan kaislaisille vuoteillensa. Mutta hetken vielä viipyi tuikeassa atriassaan Juhani, vaikka hän ahkeraankin pureksi ja jäyräsi. Äänetönnä, katsahdellen kankeasti korpeen alas, istui hän kannolla ja söi, vihaisena, varsinkin kuullessaan Eeron väkivaltaista naurun tirskumista. Lopulta nielaisi hän viimeisen kerran, ja kasvonsa pullistuivat ja punehtuivat hirmuisesti, mutta alaspa lotkahti kuitenkin kurkusta pala, puoleksi purtu. Ja silloinpa hän viipymättä, puhkaten, surkeasti irvistäen ja pidellen vatsastansa, astui vääntäin pirttiin ja kaatui nukkumaan kaislaiselle vuoteellensa; ja seurasivat häntä myös muut veljet yölliseen lepoon.

Koska he viimein aamulla heräsivät sikeästä unestansa, seisoi pirtissä lautamies Mäkelä vierasmiehen kanssa. Tuli hän Viertolan herran lähettämänä, käskien heitä keräjiin härkien surmaamisesta. Äänetönnä tuijoitellen kuultelivat veljekset lautamiehen käskyä, nousivat tuosta vihdoin, pukivat päällensä, vähitellen seljiten unen häiriöstä. Kyhneili tukkaansa äkeä Juhani ja lausui morisevalla äänellä.

Juhani. Tämä on ankara asia; olihan siinä kilpana seitsemän henkeä. Ja mitä on tuhannen nautaa yhden ainoan miehen verosta?

Mäkelä. Härjät käyskelivät koreasti Viertolan omalla, aidatulla maalla.

Juhani. Mutta karhu, joka on sekä ihmisen että härjän vihamies, kaiken esivallan vihamies, ei käyskelekkään yhtä koreasti, tultuansa Viertolan herran maalle, vaan pistää koreasti poskeensa niin herran kuin minun itsenikin ja Mäkelänkin; ja kaikki olemme, toivon minä, kalliisti ostettuja sielu-parkoja. Katsokaas tuota paikkaa. Ai, ai, Mäkelä! täällä on tallessa monta koukkua, punttia ja pykälää, täällä hampaan kolossa, ja niilläpä kerran koreasti kylläkin tukkeen Viertolaisen kidan. Nyt en niitä mieli juuri ilmoittaa, mutta tuomarin edessä hellitetään täältä yhtä ja toista, aina kuinka asiat vaatii, asiat ja asian haarat.

Timo. Emme olekkaan juuri kakaroita keräjä-asioissa. Astuimmehan esiin, Jumala paratkoon, parhaina pokkoina siinä ankarassa prosessissa, jonka Koivulan Kaisa nosti lapsen elatuksesta. Ainapa muistan vielä kuinka huudettiin: ”Juhani Juhanin poika Jukola ja hänen nuorempi veljensä Timoteeus!”

Juhani. Timo vaikene, vaikene paikalla kuin myyränpoikanen. — Niin, Mäkelä, asia on sitä laatua, juuri niinkuin sanon.

Mäkelä. Ette siis yrittelekkään maksamaan hyvällä Viertolaisen vahinkoa?

Juhani. Ei äyriä, ei äyriä, ei yhtään kruunun äyriä! Me seisomme oikeuden kannalla, ja viimein on meillä voitto vaikka mätänis.

Mäkelä. Mutta olenpa kuullut, että syödään täällä lihaa kuin kekrinä vaan. Mitä lihaa mässätään täällä niin runsaasti?

Juhani. Härjänlihaa, härjänlihaa, Viertolan härkien muhkeata lihaa. Eikä olekkaan meillä juuri tapana mässätä, mutta syömme noin vaan koreasti, niin paljon kuin kristillisen ihmisen nälkäiseen maaruun mahtuu.

Mäkelä. Koskitte siis kuitenkin lihoihin, joiden kanssa, niinkuin lause on omista suistanne kuulunut, ei ollut teidän mitään tekemistä.

Juhani. Lihat olisivat muutoin mädäntyneet ja levittäneet syhelmät ja syymät, rutot ja rupitaudit ympäri koko Suomen. Mutta mehän pelastimme isänmaamme sellaisesta surkeudesta. Ja jos taasen kysyisitte, miksi emme selkämme vissimmän vapauden tähden kuopanneet lihoja maan syvyyteen, — joka oliskin oikean tomppelin kysymys — mutta jos niin kysyisitte, niin siihenpä vastaisimme näin: Me emme tahtoneet tehdä niin suurta syntiä, menettäen isäinmaaltamme ja esivallaltamme niin voimallista, mehukasta särvintä kuin härjänliha, varsinkin muistellessa kuinka moni poika on tänäkin vuonna saanut purra männyn kylkeä kuin pukki.

Mäkelä. No, totta sanoen, niin oikeinpa teitte, korjatessanne mitä Viertola ylpeästi hylkäsi. Siinä on sen kysymyksen ratkaisu; mutta mitä koskee varsinaiseen seikkaan, vahingon palkintoon, niin pelkäänpä että se teiltä viimein kiskotaan ulos.

Juhani. Ei leikin, ei leikin. Menkööt ennen tanteret ja talot aina nurkkakiviin asti.

Mäkelä. Minä olen tehnyt työni ja sanonut mitä asiasta uskon. Hyvästi!

Juhani. Sanokaat uskonne vielä toisestakin asiasta. Mitähän provastimme meistä aattelee tähän aikaan?

Mäkelä. Siinä kohdassa hotisee maailma hirveästi, mutta mainetten huutoihin ei ole paljon luottamista. Mutta yhden asian taidan teille kuitenkin varmaan vakuuttaa, sen nimittäin, että provasti on teidän tähtenne kiivaassa keskustelussa piispan kanssa ja että piispan toimesta tulee kohta pitäjäämme viisikymmentä kasakkaa.

Juhani. Karasoo!

Mäkelä. Niin, viisikymmentä hevosta ja miestä.

Juhani. Karasoo! Kasakkojen piikkejä on Suomen poika ennenkin taitellut.

Mäkelä. Ikävä asia ainakin. Mutta eihän tuo kuitenkaan ole niin hirmuista kuin huudetaan. Olisko tämä enään laitaa? ”Komppania kasakoita, pöllyävä komppania keihästettyjä kasakoita, hosurit muassa”. Niin, mitä mä tuommoista joutojuttua uskoisin. Viisikymmentä miestä tulee, ei enemmin.

Juhani. Anna heidän tulla.

Mäkelä. Sinäkö niin sanot? Junkkari! Ja minä kun antaisin viisi plootua päästäksemme heistä, päästäksemme häpeästä. Mitä hulluuksia! Sotavoimia pitäjäämme seitsemän miehen tähden? Hulluuksia, hulluuksia! Mutta niinhän on piispamme toimittanut.

Juhani. Hyvin kaikki!

Mäkelä. Pahoin, pahoin, peevelin pahoin. Mutta hyvästi nyt!

Juhani. Jumalan haltuun, Mäkelä! ja sinä, Karilan Taavetti, mene Herran huomaan ja nimeen.

Tuomas. Oliskohan tuossa aihetta?

Juhani. Kas niin, pojat! Neljäkymmentä härkää ja komppania kasakoita! Ota minua kohtuus, Ilvesjärvi!

Aapo. Epäilenpä kovin….

Juhani. Neljäkymmentä härkää ja pataljoona kasakoita, hosurit muassa, mulkosilmäiset hosurit! Ota minua kirkkaasen kohtuus, järvi!

Aapo. Malta mieles, mies, ja älä riehu.

Juhani. Sinä kuulit mitä hän sanoi.

Lauri. Hän valehteli. Sen näin hänen silmistänsä, vaikka koettikin ukko ottaa päällensä vallan totisen muodon. Hän valehteli; sen vannon minä.

Aapo. Suuri junkkari koko Mäkelä. Kasakoita pantakoon liikkeille Karjan ryöväriä ja Nurmijärven rosvoja varten, vaan ei kohden kunniallisia miehiä, joiden papinkirjassa ei löydy vielä yhtään ainoata häpeän pilkkua. Mutta Mäkelä on suuri junkkari.

Tuomas. Ja kuitenkin aina kunnian ukko.

Aapo. Kunnian ukko, rehellisyys itse, mutta voipa hän sukkeloita, koska hän vaan tahtoo, ja hienolla, hienolla tavalla, ettet tiedä asioistakaan ennenkuin pyristelet hänen verkossansa. Ah! olis siinä rinnassa kylmä sydän ja pahansuopa mieli, niin voittaispa hän itse perkeleenkin pimeyden juonissa. Mutta nyt hän suo ja tekee paljasta hyvää, vaikka sommaileekin tuolloin, tällöin oikein riivatusti. Ah sinä! kuinka sovititkin sanas ja lausees tässä historiassa. Eihän ilman, etten hieman kömmähtänyt minäkin.

Juhani. Minähän, poika-parka, peljästyin perin hukille tuon suurikelmin jaarituksista; mutta nytpä huomaan, että kaikki oli puhdasta valetta. Kasakoita tänne? Mitä vielä? Hähhäh!

Aapo. Mutta olipa siinä sutkausta suurustan alle. Meneppäs jo, Lauri, ja tee valkea tuonne keitinkiven juurelle; sillä vatsa sanoo että atrian aika lähestyy.

Läksi Lauri ulos aholle, teki leimuavan tulen, ja hetken päästä astuivat muutkin pirtistä ulos, asettivat itsensä keitinkiven ympärille; ja keitettiin taasen murkinaksi padallinen tuoretta lihaa. Ruvettiinpa atrialle, mutta Juhania, Simeonia ja Timoa ei miellyttänyt tänäpänä härkä.

Eero. Syökäät lihaa, pojat. Juhani, syö härjänlihaa.

Juhani. Syö itse!

Timo. Minua ei miellytä tämä härkien lihavuus, ei sitä vastenkaan.

Simeoni. Tunnenpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitän silmäni tuonne pataan.

Timo. Söisinkö enää koskaan tuoretta lihaa? Pois se!

Juhani. Niellä kymmenen naulaa härjästä makoonsa. Kymmenen naulaa! Suttahan se muistuttaa. Mutta nyt olen saanut tarpeikseni, ja suljettu on elämäni tie, koska ei enää liha maista. Ja lihan, lihan nojallahan on meidän täällä elettävä. Mutta nyt on mielestäni tuo pata kuin mustia sammakoita täynnä. Ah! ei paljon puutu etten itke.

Timo. Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoseen, silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja.

Juhani. Oikein! Sen tempun näytän teille kohta, näytän, peijakas vie! Sillä tähän pääkalloon syttyy pieni aatoksen kipenä. No, noh! Ei se tyhmä pääkään, ei se tyhmä pääkään ole juuri tyhmin tyhmä. No, noh! Aatokseni kipenä syttyy.

Timo. Mimmoinen kipenä?

Juhani. No, noh!

Timo. Mimmoinen kipenä?

Juhani. Ehkä ovat täällä kaikki kotona. No, noh!

Timo. Oletko keksinyt keinon?

Juhani. Onhan tässä, Herran nimessä, tervaskantoja kuin mustia tonttuja tuhansittain ympärillämme.

Timo. On kyllä. Mutta mitä autuutta antaa meille tervaskanto?

Juhani. Sinä heikko-uskoinen sielu-parka. Kannoista keitämme kihisevää tervaa, tervasta pikiä, kiiltävänmustia lohkareita, joista saamme rahaa. Sen konstin tunnen yhtä hyvin kuin Rajamäen Mikkokin. Mutta kiitos Eerolle, joka eilen hänestä loiloitteli ja saattoi nyt mieleeni tämän tervaskanto-keinon; sillä keinoa muuta ei löydy meillä rahansaantiin. Otuskin metsissämme vähenee jo vähenemistään, ja rahaksi käytettynä eipä riittäisi se leipään ja muuhun särpimeen, koska lihasta kerran, niinkuin luulen, olen ottanut ikuiset jäähyväiset. Mutta kaikki nyt palkitsee piki ja terva. Ottakaamme Mikosta vaari, Mikosta vaari.

Timo. Ottakaamme niin. Mutta siihen pitäis sitten myöskin yhdistää tuo Mikon toinen virka, jos uusi elämämme leiville löis. Minä kyllä tiedän, että kissa pistetään nahkahihaan ja koira nelikkotynnöriin, jos heistä kunnon tavalla pohdin otat, mutta siinä tarvitaan vielä monta muutakin viisautta. Ja se virka pidetään vähän niinkuin häpeällisenä. Muistakaamme se kanssa.

Juhani. Mene sinä hiiteen kuohariveitsinesi! Minä poltan tervaa, minä, ja keitän pikiä; ja sinun pitää vielä näkemän kuinka pikikäärämistä rahasummia kiepataan. Aapo, mitä aattelet tuumastani?

Aapo. Olenpa sitä aivossani aprikoinnut, eikä ole se juuri ilman järkevyyttä, mutta leipää ei helli siitä kylliksi. Kaikkein vähimmin voimme rikasten herrojen kanssa lakia käydä pikijähkäleitten perustalla. Ja onnettomat olemme, jos käymme viimein asiassa alle!

Juhani. Niin, niin; mutta mitäs tehdään? Oikeuttansa kukin täällä etsii.

Aapo. Tehkäämme sovinto ja heittäkäämme keräjänkäynti.

Juhani. Poika! millä sovitamme Viertolan tulisen herran ja maksamme härkänsä?

Aapo. Eihän riitä siihen piki, ei terva eikä metsän otus, joka jo väheneekin peloittavalla tavalla. Mutta katsos nyt, kuinka syntyy aatoksesta aatos ja sanasta sana. Koska haastelit tervaskannoista, niin johtui mieleeni Jukolan äärettömät salot, sen tuuheat koivistot, männistöt ja kuusi-metsät. Voihan seitsemän miestä kaataa kaskea kymmenet tynnörin-alat muutamana päivänä. Kasken poltamme, kylvämme ja leikkaamme viimein ja jyvät viemme härkien hintana Viertolaan, jätämme kuitenkin aittaamme osan omiksi tarpeiksemme. Ja siinä on leipää heille, joita liha ja veri peloittaa. Taasen mitä Viertolaiseen koskee, niin ellei härkien hinnaksi riitä ensimmäinen huhta, niin tekee sen toinen, tekee kolmas kaikitenkin. Mutta siksi kuin vilja lainehtii huhdassamme, puristelemme kaikin voimin metsän antimuoria; ja teille kolmelle maistaa liha kylläkin vielä. Niin kuluessa kahden vuoden; mutta koska huhdassamme seisoo valmiina teräinen laiho, niin aumoja rakentelemme ja riihiä kolkkeilemme, no niinhän silloin työksentelemme kuin oikeassa talossa. Mutta katso: jos päätämme astua moiseen juoneen, niin lähteköön meistä kiireesti yksi tai kaksi tuon Viertolan kanssa keskustelemaan, ja luulenpa että hän viimeinkin lauhtuu ja päättää odottaa satoa huhdastamme; sillä häntä sanotaan kuitenkin vähän kelpomieheksi.

Tuomas. Sitä neuvoa kelpaa harkita.

Juhani. Kelpaa tosin. Onpa se neuvo kotoisin miehen kallosta, vaan ei hatsaleen ämmän pääkkösestä.

Aapo. Sitä harkitkaamme, ja huomenna päättyköön mitä päättyy.

Meni päivä, tuli yö ja nousi taasen toinen päivä, ja päättivät veljekset seurata Aapon neuvoa. Kaksi heistä, Juhani ja Aapo, läksivät puhelemaan sovinnon kieltä Viertolan kiivaan herran kanssa. Mutta pian muuttui liepeäksi peljätty herra ja mieltyi vartomaan vahinkonsa palkintoa mainiosta huhdasta. Miksi ei olisi hän suostunut kauppaan, koska Jukolan jylhissä metsissä monenkaltaiset ja summattomat hyödyt olivat hänelle tarjona. Mutta vallan tyytyväisinä kääntyivät veljekset takaisin kartanosta, saattaen kotiansa iloisen sanoman.

Meni taasen päiviä kaksi, kolme ja läksivät veljekset miehissä metsään, kiiltävät kirveet olalla, mutta, kourassa vesuri, vanha katkennut sirppi, asteli viimeisenä Eero. Määrättiin huhdaksi avara, päivänkalteva ja tuuhea-mäntyinen mäki, jonka yläpuolella nähtiin korkea hongisto. Ja niinpä kasken kaataminen aljettiin: kirveet paukahtelivat, metsä kaikui, ja rytinällä kaatui mänty männyn hartioille. Mutta aina edellä riensi Eero, leikellen poikki vesurillaan taipuvia sitkeitä vesoja. Niin kaatui ryhevätä metsää usea tynnörin-ala, ja ympäri tuoksusi viherjän havun ja tuoreitten lastujen raikas haju. Ja siinä nyt makasi päivän-rinteisellä mäellä Impivaaran kaski, ankaran avara; tuskin oli nähty sen vertaista ennen. Ja työ oli tehty viiden syyskuun päivän kuluessa. Siitä lepäsivät he makeasti taasen pirtissänsä, kuorsaten kolme yötä ja päivää. Mutta koska ruumiinsa oli tarpeeksi levännyt, läksivät he ulos ajoretkillensä kellastuneisin metsiin. Jymiseviä mäkiä he samosivat, samosivat korpia koleita, kiehtoen tarkoilla luodeillansa Tapiolan karjaa tulevan talven varoiksi. Mutta kovin jo rupesikin vähenemään metsävilja noissa tienoissa Impivaaran ympärillä; ja aika oli jo veljesten käydä kokemaan toisenkaltaista elonkeinoa.

Talvi tuli, lumi peitti maan, aholla kiertoili vinkka tuuli ja rakenteli kinoksia vasten pirtin seiniä. Mutta pirtissä, parven hiottavassa lämpymässä oljentelivat veljekset, leväten menneen kesän monesta puuhasta ja vaivasta. Ahkeraan he kylpeilivät, hautelivat jäseniänsä pehmeillä vihdoilla herttaisessa löylyssä. Humisten kuumalta kiukaalta kohosi löyly, hajosi kiiriskellen ympäri huonetta, tunkeusi viimein reijistä ulos ja haihtui kylmän-kiljuvaan ilmaan, alakuloisen, vaalean taivaan alle. Niinpä kaisla-vuoteillansa viettivät uniset miehet sekä päivät että yöt. Siellä he monenakin talvi-yönä katselivat pienestä akkunalävestänsä kelmeitten revontulten välkkynätä pohjosessa. Silloin tuolla vuoren harjulla, partaisten kuusten takaa, kajasti kauas-haamoittava kaari. Siellä säihkyen ja äänetönnä soitto syttyi ja sammui ja syttyi taasen, tuli tulta ajeli, ehtien aina Pohjolan valjulta portilta ylös korkeuden kumoon, ja välimmiten vavahteli ympäri taivasta himmeä valo. Tuotapa leikkiä katselivat veljekset pirttinsä parvelta, ihmetellen ja arvellen tuonne, tänne tämän juhlallisen ilmiön alkua ja syytä. Mutta he arvelivat ja tuumiskelivat turhaan.

Silloin, tällöin läksivät he kuitenkin lyhykäisen päivän valjetessa ulos tuulien temmellykseen, läksivät hiihtelemään liukkailla suksillansa halki hyyrteisten metsien. Ja miten onnistui, saavuttivat he milloin vilkkaan teeren, milloin harmaakarvaisen oravan ja milloin Metsolan asujamista jonkun muun. — Kohtasivat he korvessa ilveksen pyöreät jäljet, jotka somana viivana juoksivat pitkin hankea, ja kiihtyi heti vimmatusti koirien into, joka näytti, ettei otus heistä kaukana kaarrellut. Pian kuului Killin ja Kiiskin vingahteleva haukunta, ja kiivaasti siirtyi ajo, kiivaasti riensivät myös veljekset sen jäljessä. Halki korven nyt kaahattiin, korvesta kivistä mäkeä ylös, ja kallioitten kyljistä piestiin lumi ja sammale kauas. Edellä karkasi ilves, jonka silmät kirkkaina välähtelivät, kirkkaina kuin kaksi peiliä päiväisen palossa. Häntä vainosi koirien kiljuva kiukku ja suksien suhinalla seitsemän miestä. Nyt vinhasti kirmaistiin Kamajan korkeata harjannetta myöden lounaasen päin, josta päivän riutuva tähti kuusien välistä kuumoitti heitä vastaan; ja raikkui oikealla pohjoiset alankomaat, raikkui vasemmalla eteläiset alankomaat, kun Killi ja Kiiski ilmoittivat tulta-hengittävän kimmansa. Mutta pysähtyivät äkisti kilpailevat äänet, koska vääräkynsinen ilves vaaran kovimpana hetkenä kiipesi nopeasti ylös kuusen latvaan. Mieluisasti otti kuusi hänen helmaansa, mutta ei kuitenkaan voinut häntä kuolemasta suojella. Siinä reuhuivat koirat, kärkkyen leimuavilla silmillä ylös korkeuteen, josta hiljainen murina kuului, ja kuusi ravisteli tukkaansa, uhaten vainoojia. Mutta pauhinalla, räiskynällä rynkäsivät veljekset hiihtäen esiin, ja tulena heidän poskensa hohtivat ja rinnat liehtoi. Silloin lausui Tuomas: ”nyt hillitkäät koiria, veljet, pääsemästä vaaralliseen taisteloon, jossa pian heidän mahansa viillettäisiin”. Niin hän lausui ja kohta iskivät muut kouransa lujasti koirien turkkiin, koska Tuomas luikkunsa ojensi ja ampui. Alas kellehti kuusesta verinen ilves, ja koirat kohta kiljahtaen reutomaan, päästäkseen uhrinsa kimppuun, mutta eivätpä pääsneet kuitenkaan. Makasi nyt lumisella tanterella ilves, teiskaten ja temmeltäin, ja kaikkialle temmoili hän kynsillänsä terävillä. Mutta toinen luoti hänen tuskansa lyhensi, lävistäen aivot, ja hän raukeni. Silloin kuusi uhaten ravisti kihariansa kerran vielä ja kylvi alas latvastansa kimmeltävää lunta kuolevan poikansa peitteeksi, koska veren kuumassa virrassa pakeni sydämestä raitis henki ja hälveni höyrynä ilmaan. Ja niinpä loppui valtainen ajo tuolla Kamajan kuusisella mäellä, jonne luoteisesta haamoitti Impivaaran vuori ja himmeänä kantoinen aho sen alla. Sinne nyt veljekset iloisina saaliinensa taasen iskivät suuntansa.

Niinpä hyyrteisissä metsissä hiihtelivät he mäkiä ylös ja alas, hiihtelivät tasaisia tantereita; ja kauas paistoi miehen avoin ja ruskea rinta. Niin heidän aikansa viettyi, enimmin kuitenkin pirtin lämpymässä, koska säteetön, unelias aurinko viipyili etelän helteisessä maailmassa. Kauas oli se siirtynyt, elon tulinen lähde; tuskinpa se eräänä päivänä enään nosti otsansakaan ylös metsien sinisestä helmasta. Mutta silloinpa se samassa kääntyikin ja alkoi taasen matkansa Pohjolaan.

Kesä oli tullut, kaski karsittiin; ja kuumina poutapäivinä kuivi summaton risurykelmä, ja polton-aika lähestyi. Mutta rajanaapureille sanomaa saattamatta, kellenkään tietoa antamatta, läksivät veljekset polttamaan kaskeansa. Tuli pistettiin varvistoon ja ankara liekki kohosi jyrinällä korkeuteen ja pian pyöriskeli ruskea savu aina pilvien ääriin. Eteenpäin retkeili palo, ja tuhaksi poltti se kasken auringon heleässä paisteessa. Mutta ei se tyytynyt ainoastaan kasken risuun ja puuhun, vaan rynkäsipä myös viimein jylinällä hongiston pylvässaliin. Silloin veljekset kauhistuen riensivät kaikin voimin vastustamaan vallatonta voimaa: he lakaisivat ja pieksivät kanervaista tannerta, ja heidän kuusiluutansa milloin väikähtelivät, vingahtelivat ilmassa, milloin löivät raskaasti maahan, että humahteli santainen mäki. Mutta tuostapa ei kuitenkaan riehuva liekki ottanut masentuakseen, se kiirehti yhä vaan pohtaen eteenpäin. Huusi viimein Juhani korkealla äänellä: ”housut kouraamme joka mies, ne kastakaamme lähteesen ja niillä kuloa huhtokaamme!” Tempasivat he päältänsä housut, upottivat ne helluvaan, kylmään lähteesen ja rupesivat huhtomahan, peittoomahan nummen palavata pintaa. Korkealle singahteli tulinen tuhka ja noki, maa tömisi kuin joukko ratsastajoita olisi kiitänyt täyttä laukkaa sen ylitse; ja hämmentyivätpä hurjat loimot. Mustina kuin murjaanit, ja uiskellen hiessä kaatuivat miehet voimattomina alas maahan, puuskuttaen, huohoittaen tulisesta leikistä.

Mutta puhtaaksi oli palanut kaski, joka kylvettiin ja kynnettiin, risu-äkeellä karhittiin seitsemän miehen voimalla, ja viimeiseksi luja aita pantiin sen ympärille; ja ennen talven tuloa rehoitteli huhdassa oivallinen oras. Mutta aitaanpa jätettiin sopivia läpiä ja reikiä, joihin rakettiin raskaita loukkuja monen jäniksen kuolemaksi.