Lauri Kettunen (1885–1963)

Meitä oli muutamia miehiä (Ojansuu, Tunkelo, A. O. Väisänen ja minä), jotka olimme tilanneet Saksasta itsellemme pienet ”Exelsior”-merkkiset matkafonografit vaharullineen, ja olimme lähetyksemme saaneet Helsingin tullista parahiksi ennen suursodan alkamista. Olin lomalla kokeillut jo kotipitäjässäni ja ihastunut tuloksiin. Aioin ottaa fonografilla talteen myös vatjan katoavaa kieltä. Mutta aikaa tuli jäämään vähän, sillä joululomalla ei maksanut yrittää pitkälle kiertomatkalle, ja luentojen loputtua toukokuun alussa jäisi vain kolmisen vapaata viikkoa Jyväskylän kesäyliopiston alkamiseen. […]
Fonografin ympärillä. 3.2.18. – Tällä kertaa tekee mieli puhua fonografin vaikutuksesta kortlahtelaisiin. Päivä, jolloin se – heti tuloni jälkeen – tänne saapui, jää merkkipäiväksi kylän historiaan. Se se oli, joka Saskunkin pani vakavasti suhtautumaan työhöni. – Hiljaa! Hän komensi ympärilleen, kun rupesi puhumaan, ja kaikki tottelivat. Hiljaa piti olla myös fonografin toistaessa sanottua, mutta sitten lyötiin kämmeniä yhteen, naurettiin, meluttiin ja koetettiin turhaan etsiä ilmiön selitystä. Kotiseudullani eräs viisas suutari tahtoi tietää, mitä aineita siellä voisi olla, jotka toistavat puheen. Täällä kysyttiin yksinkertaisesti: Ken se sigaupäi basib? Ken se sieltä puhuu?, ikään kuin joku olento olisi sinne kätkettynä toistamaan täsmällisesti kaiken sanotun. Eräs mahtipontinen mies – sotilaskarkuri, kuten kuulin –, joka sanoi paljon nähneensä maailmaa ja sen ihmeitä, löysi mielestään heti selityksen. – Mistäpä nuo sen ymmärtäisivät, hän sanoi minulle, vertaiselleen viisaudessa, nuo, jotka eivät ole nähneet magneettia, sellaista kapinetta, joka vetää kaiken puoleensa mutta työntää toisella haarallaan takaisin. Sasku Habukan poig raapi vain partaansa ja otti asian semmoisenaan. Hyvällä kielivaistollaan hän keksi osien vepsänkieliset nimetkin, joita olin kaivannut: vastaanottaja oli kyndjäine, kyntäjäinen, toistaja basjaine, puhujainen, ja vaharulla oli dutk eli dutkaine, joka oikeastaan merkitsee onttoa, ohutseinäistä puunpyöryläistä. Joku arveli ihmeellistä kapinetta Pietarissa keksityksi, mutta siitä venäläis-isänmaallisesti asennoitunut Sasku sai aiheen ivalliseen huomautukseen: Mejaljzed mugomiid strumentoid tegiispad, ka ebad njemtsale perskhe tervehteliiz, jos meikäläiset tuollaisia instrumentteja tekisivät, niin eivät saksalaisten pyllyä suutelisi (”tervehtelisi”). […]
Ja nyt näin, ettei fonografista ollut pelkkää iloa. Eräs syrjästä katsonut nainen havaitsi, että sodat ja tuollaiset rakkineet kuuluvat yhteen: ovat maailmanlopun merkkejä. Toinen katsoi minua kammoksuen ja teki ristinmerkin: Antihristus! Sain naurulla torjutuksi tämän kauhean epäilyksen tarttumisen muihin, mutta mielialani ei ollut, sen ymmärtää, ”pilvetön”, kun läksin lisapetallani (sellaiseksi oli muuttunut ”velosipedin” nimi) painamaan eteenpäin.

Lauri Kettunen: Tieteen matkamiehenä. Kaksitoista ensimmäistä retkeä 1907–1918. Porvoo: Söderström 1945