Inkerin kirkko ja hengellinen elämä

Hengellisyys on ollut inkerinsuomalaisten elämässä kannatteleva voima, joka on vahvistanut yhteisöä ja inkerinsuomalaista kulttuuria.

Inkerinmaan vanhin luterilainen seurakunta oli vuonna 1611 perustettu Lempaalan seurakunta. Stolbovan rauhan jälkeen Ruotsin kuningaskunta alkoi vakiinnuttaa valtaansa Inkerissä muun muassa luterilaisuuden avulla. Luterilaisen kirkkohallinnon perustaminen Inkeriin olikin osa Ruotsin suurvallan yhtenäistämispolitiikkaa. Myös inkerinsuomalainen väestö, äyrämöiset ja savakot, olivat uskonnoltaan luterilaisia. Luterilaisten seurakuntien yhteyteen perustettiin myös kouluja, jotka tarjosivat uskonnollista opetusta, korkeampiin opintoihin valmentavaa opetusta sekä lasten opetusta.

Suuri Pohjan sotakatkaisi Inkerin luterilaisen kirkon yhteyden Ruotsin kirkkoon. Monia kirkkoja poltettiin ja luterilaisia pappeja karkotettiin syvemmälle Venäjälle. Inkerin luterilainen väestö sai kuitenkin pitää uskontonsa, sillä tsaari Pietari Suuri oli julistanut Venäjän luterilaisille uskonnonvapauden vuonna 1702. Uudenkaupungin rauhassamyös Inkerin luterilaisen kirkon ja koulun asema säilyi samana kuin se oli ollut Ruotsin vallan aikana. Todellisuudessa kirkon toimintaan tuli kuitenkin muutoksia. 1700-lukua leimasi yleisesti sekavuus Inkerin ja Venäjän luterilaisessa kirkossa. Esimerkiksi kunnolla koulutetuista papeista oli pulaa, minkä vuoksi muun muassa Länsi-Inkerissä turvauduttiin ajoittain myös ortodoksipappeihin.

1800-luvulla Inkerin luterilaisen kirkon toiminta alkoi järjestyä. Rippikoulujen säännöllistä toimintaa alettiin valvoa, alkeisopetusta tehostettiin ja kirkonkirjojen täsmälliseen täyttämiseen kiinnitettiin huomiota. Myös suomen kielen käyttämistä saarnoissa alettiin edellyttää ja lahkolaistoiminnan leviämistä pyrittiin estämään. Inkerin evankelisluterilainen kirkko kuului Pietarin hiippakuntaan, jonka hallinto oli saksalaisvoittoinen. Saksalaisilla oli merkittävä vaikutusvalta Venäjän hallinnossa, minkä vuoksi luterilaisten oikeudet säilyivät melko hyvinä ortodoksisen ja venäläisen kansallistunteen noustessa.

Myös pappispula Inkerin luterilaisessa kirkossa helpottui jossain määrin 1800-luvun mittaan, vaikka syrjäseuduille oli edelleen vaikea rekrytoida koulutettuja pappeja. 1800-luvun loppupuolella suurin osa Inkerin luterilaisen kirkon papeista tuli Suomesta. Lisäksi 1800-luvun aikana Inkerissä alkoivat yleistyä myös useat herätysliikkeet ja uskonnolliset lahkot, kuten lestadiolaisuus sekä hyppääjäliike. Niiden toimintaa pyrittiin kuitenkin voimallisesti rajoittamaan aina 1900-luvulle asti.

Kirkon vaikutuksesta kouluopetukseen voit lukea lisää täältä.

Venäjän vallankumouksen ja sisällissodan jälkeen niin kutsutulla NEP-kaudella Inkerin evankelisluterilainen kirkko jatkoi toimintaansa 1920-luvun ajan melko vapaasti. Rahapula, verot, erilaiset rajoitukset sekä pula papeista kuitenkin hankaloittivat kirkollista elämää huomattavasi.

1930-luvulla kirkon toiminta vaikeutui Neuvostoliitossa yleisesti. Niin luterilaisia kuin ortodoksisiakin kirkkoja muun muassa suljettiin, otettiin haltuun sekä siirrettiin muihin käyttötarkoituksiin. Suurin osa Inkerin evankelisluterilaisen kirkon työntekijöistä ja aktiivisista toimijoista oli vangittu tai karkotettu vuoteen 1937 mennessä. Seurakunnat lakkautettiin virallisesti Inkerissä vuonna 1938.

Vuonna 1930 vangitun ja pakkotyöleirille lähetetyn Inkerin kirkon papin Aatami Kuortin kokemuksista voit lukea lisää täältä.

Pappispulasta johtuen maallikkosaarnaajat, joista monet olivat naisia, nousivat tärkeään rooliin seurakunnan hoidossa. He järjestivät kirkollisia toimituksia Inkerinmaalla ja inkerinsuomalaisten karkotuspaikoissa. Koska hengellinen toiminta oli kielletty ja rangaistavaa, kaikki uskonnon harjoittaminen täytyi hoitaa salassa. Ei ollut harvinaista, että uskonnon harjoittamisesta epäiltyjä maallikkosaarnajia vangittiin. Vuonna 1900 syntynyt ja myöhemmin tunnetuksi tullut maallikkosaarnaaja Katri Kukkonen kertoo omista kokemuksistaan haastattelussaan, joka on tehty Suomessa helmikuussa 1993:

Kielloista ja rangaistuksista huolimatta uskonnollinen vakaumus toi monille lohtua ja turvaa huonoissa oloissa. Raamattuja ja muita hengellisiä kirjoituksia piiloteltiin viranomaisilta, hengellisiä tekstejä opeteltiin ulkoa ja kirjoitettiin ulkomuistista talteen.

Toisen maailmansodan aikana, kun Saksa miehitti suurimman osan Inkerinmaata, Suomesta Inkeriin siirtyi sotilaspappeja huolehtimaan rippikouluista ja muista kirkollisista toimituksista. Monet inkerinsuomalaiset kertovat tulleensa kastetuiksi tai konfirmoiduksi Suomessa sen jälkeen, kun heidät oli evakuoitu Inkerinmaalta Viron kautta Suomeen. Myös monilla Suomeen jääneillä tai Ruotsiin paenneilla sodanjälkeisiltä palautuksilta välttyneillä inkerinsuomalaisilla on ollut harras kristillinen vakaumus, joka on auttanut heitä vaikeina aikoina.

Toisaalta evankelisluterilaisen kirkon vaikutusvaltaa Inkerinmaalla vähensi se seikka, että nuoret Neuvostoliitossa kasvaneet ja siellä koulutuksensa saaneet sukupolvet, eivät suinkaan aina kokeneet uskontoa itselleen enää merkitykselliseksi.

1950-luvulla Petroskoin inkerinsuomalaiset jatkoivat seurakunnan toimintaa epävirallisesti kodeissa ja hautausmailla. Virallista lupaa seurakunnan perustamiseen Petroskoihin ei saatu eikä kaupungissa ollut omaa pappiakaan, mutta vuodesta 1964 alkaen papin tehtäviä hoiti Virosta käsin Elmar Kull. Vuonna 1976 Leningradin ympäristössä asuneet inkerinsuomalaiset saivat luvan perustaa Leningradin seurakunnan, joka sai käyttöönsä entisen saksalaisen seurakunnan kirkon Puskinissa. Kirkko kunnostettiin talkootyönä ja vihittiin käyttöön vuonna 1977. Kyseessä oli poikkeuksellinen tapaus, sillä kirkkojen käyttöönotto oli tuohon aikaan Neuvostoliitossa vielä hyvin harvinaista. Seurakuntaelämän aktiivisuus Leningradissa ja Petroskoissa kuitenkin osoittaa, että kirkollinen perinne säilyi läpi neuvostoajankin.

Kirkkotoiminta Inkerinmaalla alkoi kuitenkin toden teolla elpyä vasta 1980-luvulla perestroikan myötä ja 1990-luvulla Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Entiset seurakunnat virvoitettiin toimintaan ja kirkkorakennukset otettiin jälleen Inkerin kirkon haltuun. Seurakuntien uudelleen rekisteröiminen merkitsi karkotettujen sukupolvelle kansallisen olemassaolon legimitointia. Kun aiemmin Inkeristä ja inkeriläisten kohtalosta ei ollut saanut puhua, suomen kielen käyttö oli julkisissa tilanteissa ollut kiellettyä ja suomalaiset etnisenä ryhmänä oli leimattu kansanvihollisiksi, muodostui laillisesta, suomenkielisestä ja evankelisluterilaisesta kirkosta monille samalla koko Inkerinmaan suomalaisten kansallisen olemassa olon symboli.

Venäjän yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne oli Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen sekava. Kirkollisten toimitusten ohella Inkerin kirkko toimi moninaisesti myös muilla elämänaloilla. Joissakin seurakunnissa tarjottiin lääkäriapua ja terveydenhuoltoa kirkon kautta. Kirkko toimi myös paikallisten uutisten tiedottajana ja mahdollisti postin kulun Venäjältä Suomen kautta sukulaisille rajan toisella puolen sekä auttoi useita ihmisiä viisumihakemusten laatimisessa. Suomesta tuotuja tavaroita myytiin kirpputoreilla tai lahjoitettiin avustuksina. Lisäksi Suomessa käytöstä poistettuja busseja ja muita ajoneuvoja käytettiin syrjäkyliltä ihmisten kuljettamiseksi muun muassa kirkonmenoihin, kursseille tai käymään Suomessa sukulaisten luona. Kirkko siis toimi hyvin laaja-alaisesti humanitaarisena apuverkostona inkerinsuomalaisille, joiden kansallinen identiteetti oli jälleen elpymässä.

Käytöstä pois olleita, rapistuneita sekä osin sodassa tuhoutuneita kirkkoja alettiin kunnostaa ja uudelleenrakentaa. Tähän työhön myös suomalaiset ystävyysseurakunnat osallistuivat ja Inkerinmaan kirkkojen kunnostamista varten toimitettiin niin työvoimaa, työkaluja kuin rakennustarvikkeitakin. Lisäksi Suomesta saatiin apua pappien kouluttamiseen. Koska pappien virat oli lopetettu neuvostokaudella eikä uusia pappeja oltu koulutettu, avusti Suomi Inkerin kirkkoa myös pappien koulutuksessa ja kurssitti Helsingin yliopistossa useampia inkerinsuomalaisia miehiä papeiksi ripeällä aikataululla.

Inkerin kirkko elpyi. Oman haasteensa kirkon selviytymiselle asetti kuitenkin inkerinsuomalaisten paluumuutto, joka harvensi Inkerin kirkon rivejä Venäjällä ja kasvatti osaltaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon jäsenmäärää.

Tänä päivänä Inkerin kirkko on monikansallinen, yli 400-vuotias ja koko Venäjän federaation alueella toimiva luterilainen kirkko. Inkerin kirkko edustaa teologisesti konservatiivista linjaa eikä esimerkiksi hyväksy naispappeutta. Kirkon toimintaan voi tutustua sen verkkosivuilla.

Kurko, Kaarlo ja Metiäinen, Aappo (toim.): Entisen Inkerin luterilaisen kirkon 350-vuotismuistojulkaisu sanoin ja kuvin. Helsinki: Inkere 1960.

Luoma, Antti. Kirkon Ulkomaanavun ja suomalaisten herätysliikejärjestöjen yhteistyö Inkerin kirkon rakentamisessa vuosina 1988–1993. Pro gradu-tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013.

Nevalainen, Pekka. Silmäys Inkerin kirkollisiin oloihin 1704–1917 s. 159–166, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

Paaskoski, Jyrki ja Sihvo, Jouko. Inkerin kirkon neljä vuosisataa : kansa, kulttuuri, identiteetti. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Kirkollisen kansanperinteen arkiston erityiskysely 9: Inkerin kirkko. Katri Kukkosen haastattelu, helmikuu 1993.

Ylönen, Kaarina. Inkerin kirkon nousu kommunistivallan päätyttyä. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 1997.

Pääkuva: Skuoritsan suuri kirkko muutettiin punaklubiksi bolševikkien toimesta. Saksalaismiehityksen aikaan kirkkoja jälleen entisöitiin. Kuvattu Inkerissä 1940-luvulla. Kuva Antti Hämäläinen. SKS KRA, Antti Hämäläisen kuvakokoelma. CC BY 4.0