Kansantanssiperinne Inkerissä

Kansantanssit ovat tärkeä osa inkerinsuomalaista juhlaperinnettä.

Soittimilla säestetty tanssi ei tunne kielirajoja. Siksi myös Inkerinmaalla on tanssittu useille kansoille yhteisiä tansseja, jotka levisivät muotina varsinkin Pietarin kaupungista. Tanssi voi olla joka kerta tanssittuna hieman erilainen ja osin improvisoitu, ja vaikka paikallisia versioita syntyy koko ajan, on esimerkiksi katrilli hyvin samantapaista Luoteis-Venäjällä Karjalaa ja Länsi-Inkeriä myöten. Kukoistuskautenaan 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa katrilli oli erittäin suosittua ja todellinen valtatanssi. Sitä tanssittiin useita kertoja illassa ja joskus yksittäisiä tanssin osia eli vuoroja, monta kertaa peräkkäin, jotta kaikki mahtuivat tanssimaan kaikki osat. Tavallisimmin katrillissa oli 5–7 vuoroa tai kolenaa (venäjäksi polvi), kuten inkeriläiset niitä kutsuivat.

Inkeriläisessä katrillissa tanssitaan kahdessa toisiaan vastakkain olevassa rivissä, oman parin vieressä. Tanssivuoroissa rivit liikkuvat tyypillisesti toisiaan kohti ja perääntyvät sitten taas omalle paikalleen tai rivit vaihtavat paikkaa eri tavoin, esimerkiksi tytöt menevät toisen pojan luo ja pyörivät vuoron hänen kanssaan. Välillä muodostetaan piiri ja juostaan parin kanssa sen kehällä. Tanssin loppupuolella on usein improvisaatio-osa, jossa pojat esimerkiksi esittelevät vaikeita askelia, polkevat erilaisia rytmejä, kyykistyvät, pyörähtävät. Jokaisen osan lopussa on tapana pyöriä tanssiotteessa oman parin kanssa ja lyödä kädet lopuksi yhteen, jolloin musiikki samalla katkeaa. Seuraava osa voidaan sitten aloittaa jonkin muun katrillisävelmän säestyksellä. Soittimena oli useimmiten pieni haitari, mutta myös huuliharppua on käytetty. Katrillien melodiat ovat nopeita, mukaansa tempaavia ja laajoilla alueilla samanlaisia.

Lanssi muistuttaa katrillia, mutta siinä neljä paria muodostaa neliön, jonka sisällä jokainen pari tanssii vuorollaan kuvion. Tyypillinen osa on kättely, jossa kuljetaan piirin ympäri antaen vastaan tulevalle vuorotellen oikea ja vasen käsi. Molemmat tanssit ovat kauniita, vaihtelevia ja vauhdikkaita juoksu- ja laukka-askelineen. Niitä on aika helppo oppia tanssimaan mukana, mikäli muut jo osaavat tanssin. Ryhmätanssissa tulee tunne, että on ison kellokoneiston tärkeä osanen. Tanssin aikana pääsee tanssimaan eri vuoroissa kaikkien muiden tanssijoiden kanssa ja toisaalta pyörimään vinhasti oman parinsa kanssa. Eniten ollaan tekemisissä vastaparin kanssa, joten ennen olikin tapana valita tarkoin kiinnostava pari tanssimaan itseään vastapäätä.

Eri kieliä puhuneiden inkeriläisten yhteistä viihdettä olivat myös uudemmat paritanssit kuten muun muassa krakoviak, oira, tuustep ja kuviovalssi. Suomessa samoja tansseja on tanssittu vanhojenpäivänä tai akateemisissa juhlissa, mutta Inkerissä ne olivat suosittuja kylätansseissa. Niissä on useimmiten kaksi osaa, joista jälkimmäinen on valssi- tai polkkapyörintää pareittain tanssiotteessa.

Isoa katrillia ei tanssittu Pohjois-Inkerissä lainkaan, vaan käytössä siellä oli samoja tansseja kuin rajapitäjissä Karjalankannaksella, Suomen puolella. Kuuluisaksi on sittemmin tullut röntyskä. Nimitys voi tarkoittaa sekä riimillisiä lauluja että niiden ja pitkien kertosäerallatusten säestyksellä tanssittuja tansseja. Vanhempia röntysköitä ovat esimerkiksi kolmi, kakkunassi, tuumala ja siisikka. Nimet tulevat usein säestyslaulujen kertosäkeistä: ”Ai sii siisikkaa ja niin se olla taitaa.” Kakkunassi oli tunnettu laajemmin Suomen puolella, mutta muista on tietoja vain Inkerin rajan tuntumasta Raudusta ja Kivennavalta. Kolmia tanssittiin monen eri laulun tahtiin ja se kerrattiin tanssi-illoissa aina muiden röntysköiden välissä. Nimensä mukaan siinä tanssii kerralla aina kolme henkilöä piirin kehällä pujotellen toistensa ohi oikealta ja vasemmalta.

1900-luvun rönstyskät kuten raali-aali, aalistullaa ja liilei-lailei ovat selvemmin samanlaisia kuin katrillin vuorot, sisältäen kaksi tai kolme osaa, joiden lopussa pyöritään parin kanssa tanssiotteessa tai kädet käsissä. Laulutapa on sama kuin muissakin: kaksi säettä hauskoja ja teräviä huomioita ja niiden jälkeen pitkä rallatus, jonka aikana esilaulaja ehtii miettiä seuraavat sanat. Samanlaisena pysyi myös tanssin perusidea, jossa ollaan piirissä tai jopa istumassa tuvan seinustoilla odottamassa omaa tanssivuoroa. Aloittava pari tanssii ensin vieressä olevan parin kanssa ja siirtyy sitten seuraavan parin eteen piirin sisällä myötäpäivään. Jo tanssinut pari tulee seuraavaksi piirin keskelle ja alkaa liikkua samoin. Siten ketjumaisesti kaikki tanssivat kaikkien kanssa. Hyvämuistista, nopeasti reagoivaa ja vahvaäänistä esilaulajaa todella tarvitaan pitämään pitkä tanssi käynnissä. Röntysköille on tyypillistä tanssin koristelu ja rytmittäminen nopeasti jalkoja polkemalla.

Lähes kaikkialla Suomessa ja lähialueilla tunnettuja tansseja ovat inkeriläisen perinteen melkutus ja kankaan kutomista kuvaava monivuoroinen laulutanssi ”Vedä verkaa, kudo sarkaa, anna sukkulan lentää!”

Kalevalamittaista runoutta laulettiin myös leikkeissä ja tansseissa. Sikasilla ja Oroisilla alkavat molemmat laululla, jonka jälkeen siaksi tai oriiksi ruvennut leikkijä yrittää päästä pakoon muiden leikkijöiden muodostamasta aitauksesta eli piiristä. Leikarit oli näytelmällinen laululeikki, jossa leikarit hakevat rouvalta vähitellen kaikki palvelijat itselleen. Runolauluun liittyi myös vapaampaa liikettä ja tanssia, joko yksin tai parin kanssa improvisoiden tai kulkueena tai piirissä liikkuen, milloin riehakkaasti milloin rauhallisesti.

Länsi-Inkerin ketjutanssissa ”Viron veräjässä” vedetään tanssijoiden ketju toisten tekemän portin läpi ja muodostetaan sen rinnalle uusi piiri. Näin voidaan edetä tietä myöten tanssien tai leikkiä samalla tanssipaikalla. Tässä ote Kansatieteellisestä elokuvasta, joka on kuvattu vuonna 1938 Viron Inkerissä. Inkeriläisten naisten kyläkuoro laulaa ”Viron veräjää”.

Kansanperinteen kerääjät ovat korostaneet, miten tärkeää laulaminen on ollut inkeriläisille. Laulettiin paljon eri tilanteissa. Laulun ja tanssin into säilyivät, vaikka laulut muuttuivat. Edellä kuvattujen röntysköiden lisäksi uudempia riimillisiä lauluja sisälsivät suositut piirileikit, joiden aiheet keskittyivät romanttisiin rakkausaiheisiin. Liikkuen laulaminen lienee ollut luonteva tapa ilmaista itseään, sillä uudempia kertovia lauluja esitettiin myös tanssien. Myllärintytär ja kosijat -ilkalaulu kertoo kekseliäistä pojista, joista toinen piilotetaan säkkiin ja nostetaan myllärin taloon. Illalla päästään siten tyttären luo. Sitä tanssittiin niin, että esilaulaja oli piirin keskellä ja kertaukset ja kertosäkeet laulaneet muut kulkivat piirin kehällä pareittain ja pyörivät aina kertosäkeen aikana.

Verrattuna puhuttuun tai laulettuun perinteeseen on tanssia työlästä kuvata ja merkitä muistiin. Filmitallenteet ovatkin harvinaisuuksia. Tansseista kiinnostuneen perinteenkerääjän pitää päästä tanssitilanteeseen, joka puolestaan vaatii ainakin riittävän paljon ja riittävän osaavia tanssijoita, tarpeeksi suuren tilan sekä pelimannin soittamaan. Hyviä tanssitallenteita on saatu tilanteissa, joissa paikalliset ovat itse huomanneet jo unohtumaan alkaneen tanssin arvon. He ovat alkaneet elvyttää tanssitaitojaan ja näyttäneet niitä myös tanssista innostuneille muistiinpanijoille, jotka useimmiten olivat itsekin tanssin harrastajia ja opettajia. Vaikeuksista ja puutteista huolimatta on mahdollista hahmotella kokonaiskuvaa inkeriläisestä tanssiperinteestä. Arvoituksiakin vielä löytyy. Mitä olivat tarkemmin esimerkiksi Samuli Paulaharjun muistiinpanoissaan mainitsemat sievoiruhkaa ja puuttenjaa?

Vaikka tanssi on toisaalta vain viihdettä ja tanssimuoti on aina vaihdellut ajan saatossa, on sillä suuri ja monitasoinen merkitys ihmisille. Tanssijat nauttivat rytmistä, oman äänen ja liikkeen yhdistämisestä, pyörintöjen ja vauhdin tuntemuksista. Tanssin avulla luodaan myös yhteyttä muihin ihmisiin. Paitsi, että tanssissa voidaan koskettaa tai olla jopa tiiviissä fyysisessä kontaktissa, niin tanssipari voi saavuttaa keskenään myös sanattoman yhteyden.

Tanssia on myös mielenkiintoista ja kaunista katsella. Tanssiperinteellä on sijansa muuallakin kuin spontaanina ilonpitona kylissä. Pietarin suomalaiset kävivät ”pukutanssissa” harrastamassa kansantanssia; Viipuriin paenneet inkeriläiset näyttivät siellä kerääjille omia röntysköitään 1920-luvulla. Viron Inkerissä elvytettiin ja esitettiin äideiltä opittuja tansseja 1930-luvulla, ja vihdoin Viola Malmin innostamana aloitti Röntyskä-ryhmä Rappulassa 1970-luvulla, kun muusta inkeriläisyydestä vielä vaiettiin. Eri aikoina nämä kaikki pitivät esillä inkeriläistä kulttuuria. Nykyään inkeriläistä tanssitoimintaa on jonkin verran Virossa, Suomessa, Inkerinmaalla ja Karjalassa.

Aronen, Juha-Matti. Viron Inkerin tanssit: kadrelia, kasatškahia ja Viron veräjää. Elore vol. 21, 1/2014.

Aronen, Juha-Matti. Ingeri tantsuparimuse allikad ja tantsude uldpilt. Mäetagused vol. 49. 2011.

Enäjärvi-Haavio, Elsa. Pankame käsi kätehen. Suomalaisten kansanrunojen esittämistavoista. Porvoo: WSOY, 1949.

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI), Elävä muisti. Inkerin vanhaa kyläelämää -dokumentti. Kansatieteellinen Filmi Oy, 1938.

Malmi, Viola, Antosalo, Liivia ja Hukkanen, Timo. Karjalaisen Kansantanssin Lähteillä. Helsinki: Vapaan sivistystoiminnan liitto, 1993.

Malmi, Viola, (toim.) Aronen, Juha-Matti. Jagujalga : Karjalaisia Kansantansseja. Helsinki: Karjalainen nuorisoliitto, 2005.

Pääkuva: CC BY 4.0