Naisen puku Tuutarista
Kansanpuvut olivat talonpoikaisväestön juhla-asuja, joita myöhemmin käytettiin suomalaisuuden rakentamiseen.
Kansanpuvuiksi on kutsuttu talonpoikaisen väestön 1800-luvulle asti käyttämiä asuja. Kansanpuvuissa näkyi erilaisia alueellisia ominaispiirteitä, siinä missä tekijänsä kädenjälkikin. Tunnetuin inkerinsuomalainen kansanpuku on peräisin 1800-luvulta Tuutarin alueelta Keski-Inkeristä. Tuutari on yksi Inkerinmaan vanhimmista seurakunnista, joka perustettiin jo Ruotsin vallan aikaan vuonna 1640. Tuutarin seurakunnan alueen suomalaisista suurin osa oli äyrämöisiä, jotka olivat alunperin siirtyneet Inkeriin Karjalankannakselta. Tuutarin kansanpuku olikin alunperin äyrämöistytön juhlapukukokonaisuus.
Taidokasta kirjontaa
Tuutarin puku on näyttävä kokonaisuus, jonka kirjailu vaati taitoa ja tarkkuutta. Tästä syystä puvun kirjontatöitä tehtiin perinteisesti erityisesti keväisin, kun päivät olivat kirkkaimmillaan. Koristeluun käytetyt villalangat, koristenauhat, lasihelmet sekä tinanastat ostettiin joko Pietarin kaupoista tai karjalaisilta kauppiailta, mutta koska ostotavara oli kallista, paljon tehtiin myös itse. Kankaita värjättiin luonnonväreillä kotioloissa aina 1800-luvun puoliväliin asti, kunnes kankaiden teollinen värjäys alkoi yleistyä. Käsin tehdyt kankaat ja niiden kirjailut veivät tekijältään suunnattoman paljon aikaa. Mikään arkiasu ei siis ollut kyseessä, vaan tämänkaltaisia pukuja käytettiin yksinomaan juhlissa.
Tuutarin pukuun kuuluu rekkopaita eli useasta eri kangaslaadusta koottu paita, jonka rintamusta koristaa värikkäin villalangoin kirjottu neliskulmainen koristelappu, rekko. Myös paidan hihanperät ovat kirjaillut. Paitaa kutsuttiin inkeriläisittäin myös peräpaidaksi ja siihen kuului lisäksi halkion sulkeva hopeinen tai pronssinen solki. Kansanpuvuille on ominaista, että niissä näkyy tekijän kädenjälki, muta rekon kirjontakuviot ovat vaihdelleet myös aina tekijän elämäntilanteen mukaan.
Pukukokonaisuuteen kuuluvat lisäksi rekkopaidan päälle puettava hartiushame eli leveä tummansininen liivihame sekä esiliina tupsuvöineen. Päähän painettiin helmin ja nastoin kirjottu säppäli. Sormikkaat ja sukat neulottiin kuviollisiksi. Jalkaan laitettiin paulakengät eli nahasta valmistetut kengät, jotka kiristetään nahkanyöreillä eli pauloilla. Naimisissa olleiden naisten pukuun kuului myös valkoinen huntu.
Oheisissa kuvissa näkyvän Tuutarin puvun hankki runonkerääjä A. A. Borenius runonkeruumatkaltaan Inkerinmaalta ja hän lahjoitti sen Suomen Kansallismuseon kokoelmiin vuonna 1877.
Osa suomalaista kansallispukuperinnettä
Suomessa ensimmäiset kansallispuvut, esiteltiin julkisesti Lappeenrannassa Venäjän keisarin Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovnan vierailun yhteydessä vuonna 1885. Agricolaverkon Historiakoneessa tilaisuutta kuvaillaan seuraavasti:
”Keisarin vierailuun Saimaan kanavalla liittyi erikoinen tapahtuma. Keisarin höyrylaivaa vastaan ajoi keuruulaisen kirkkoveneen mallin mukaan rakennettu suuri puuvene, joka oli koristeltu kullatuin hankaimin, ankkuriketjuin ja taidetekstiilein. Sitä souti yhdeksän nuorta naista, jotka olivat pukeutuneet eri maakuntien kansanpukuihin. He olivat maan silmäätekevien miesten tyttäriä eri säädyistä.”
”Vene oli rakennettu tätä tilaisuutta varten ja varat siihen oli koottu kansalaiskeräyksellä. Vene oli Suomen naisten lahja keisarinnalle. Puuhaajina oli eritoten Suomen Käsityön Ystävät -yhdistys. Se valmisti myös soutajien puvut, joiden mallit saatiin osakuntien Kansatieteellisestä museosta. Keisarinna Maria Feodorovnan eli entisen prinsessa Dagmarin veneen soutajina olivat mm. Helmi Stenbäck Säkylän puvussa, Hanna Andersin Askolan puvussa ja Anni Junttila Lapin puvussa.”
Kirkkoveneen kyydissä oli mukana tuolloin myös Tuutarin puku.
Ensimmäisen virallisen version Tuutarin kansallispuvusta suunnitteli Theodor Schvindt 1890-luvulla. Mallia pukuun otettiin Kansallismuseossa olevasta A. A. Boreniuksen lahjoittamasta Tuutarin kansanpuvusta. Vuonna 1936 Tyyni Vahterin toimesta mallia hieman yksinkertaistettiin, kun kansallispukumallistoa uudistettiin. Kansallismuseossa olevaa esikuvaansa vastaavaksi Tuutarin puku palautettiin viimein vuonna 1989 Suomen kansallispukuneuvoston toimesta. Tällöin myös puvun nimi palautettiin – Tuuterin puvusta – Tuutarin naisen kansallispuvuksi. Nykyisin kansallispukujen malleista, valmistamisen ja käytön oikeellisuudesta vastaa Suomen kansallispukukeskus ja Suomen kansallispukuneuvosto.
Kansallispuvut syntyivät osana suomalaisuuden ja kansakunnan idean kehittymistä 1800-luvulta lähtien. Niiden taustalla on kansallisuusaatteen eli nationalismin ideologian kehittyminen ja soveltaminen. Näihin prosesseihin kytkeytyi myös tarve luoda yhteistä – mutta paikallisia erityisyyksiä esiin tuovaa – perinnettä, historiaa ja kulttuuria kansakunnaksi mielletylle kokonaisuudelle. Suomalaisuuden rakentamisessa erityisesti talonpoikaisuus ja talonpoikaisiksi mielletyt kulttuurin piirteet nousivat tärkeiksi. Vaikka standardoidut kansallispuvut sisältävät talonpoikaisen rahvaan vaatteiden piirteitä ja ominaisuuksia, kansallispuvut ilmiönä kertovat pikemminkin suomalaisuuden ideologisesta rakennusprosessistä kuin 1800-luvun suomalaisten elämästä. Tämä ei kuitenkaan vähennä kansallispuvun arvoa. Kansallispuvut ovat merkittäviä paikallisen tai kansallisen identiteetin ilmaisun välineitä niitä käyttäneille ja käyttäville ihmisille. Monille suomalaisille kansallispuvut ovat tärkeitä ja rakkaita juuri siksi, että niihin liittyy ajatuksia alueen ihmisten tai suomalaisten yhteisestä menneisyydestä.
Lähteet
Agricola – Suomen humanistiverkko. Historiakone – Aleksanteri Suomessa.
Karjalainen Nuorisoliitto. #MinunKansallispukuni.
Kaukonen, Toini-Inkeri. Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut. Porvoo: WSOY, 1985.
Lehtinen, Ildikó. Tuutarin äyrämöispuku -artikkeli. Kotiteollisuus-lehti vol 6, 1989.
Onatsu, Jaana. Tyyni Vahter kuvasi naisten töitä. Kamera-lehti, 2/2015.
Museoviraston kuvakokoelmat.
Suomen kansallispuvut -sivusto. Tuutarin naisen kansallispuku.
Pääkuva: Tuutarin pukuisia naisia. Inkeriläisten sivistyssäätiön kuvakokoelma. Kuva 2405. CC BY 4.0