Paluumuutto

Vuosina 1990–2016 arviolta 32 000 inkerinsuomalaista saapui ulkosuomalaisina paluumuuttajina Suomeen.

Inkerinsuomalaisten paluumuutto viittaa vuonna 1990 alkaneeseen ja vuoteen 2016 asti jatkuneeseen ajanjaksoon, jolloin Neuvostoliitossa ja sittemmin entisissä neuvostomaissa asuneille inkerinsuomalaisille myönnettiin oikeus muuttaa Suomeen ulkosuomalaisina paluumuuttajina.

Katso Mauno Koiviston kommentti inkeriläisistä: https://areena.yle.fi/1-2749110

Paluumuuton on usein katsottu alkaneen presidentti Mauno Koiviston lausunnosta Ylen Ajankohtaisen Kakkosen haastattelussa 10.4.1990. Haastattelussa presidentti Koivisto totesi, että inkerinsuomalaisiin tulisi soveltaa takaisinmuuttajien kriteerejä. Tieto Koiviston lausunnosta tuli yllätyksenä kaikille ja erityisesti inkerinsuomalaisille itselleen. Perestroikan aikaisen kansallisen heräämisen myötä inkerinsuomalaisten yhdistykset olivat pyrkineet kohentamaan inkeriläisten asemaa Neuvostoliitossa ja osa jopa haaveili oman autonomisen alueen perustamisesta inkerinsuomalaisille. Kutsua Suomen suunnalta ei näin ollen oltu odotettu, mutta tieto Koiviston lausunnosta alkoi nopeasti levitä etenkin Leningradin alueella, Neuvosto-Karjalassa ja Virossa asuvien inkeriläisten keskuudessa.

Monien eri syiden on sittemmin arvioitu johtaneen paluumuuton käynnistymiseen. Tutkija Toivo Flink on todennut näistä syistä seuraavaa (Yle 10.4.2015):

Yhtenä paluumuutto-oikeuden myöntämiseen vaikuttavana osatekijänä on myös pidetty Suomessa 1980-luvun lopussa vallinnutta työvoimapulaa. Leningradin ja Petroskoin alueella oli jo vuonna 1989 käynyt suomalaisten yritysten edustajia rekrytoimassa inkerinsuomalaisia työntekijöitä Suomeen. Vuonna 1990 presidentti Mauno Koiviston tv-esiintymisen jälkeen myös Suomen Työministeriö pyrki aktiivisesti kartottamaan Virossa ja Venäjällä inkerinsuomalaisten mielialoja ja halukkuutta lähteä töihin Suomeen.

Suomen aloitteesta alkanut paluumuutto sai inkerinsuomalaisten keskuudessa jakautuneen vastaanoton. Osa inkerinsuomalaisista teki lähtöpäätöksen nopeasti mahdollisuudesta kuultuaan, osa taas suhtautui tarjoukseen epäillen tai kielteisesti, peläten vastikään uudelleen virinneen inkerinsuomalaisten kulttuurillisen ja yhteiskunnallisen aktivoitumisen hiipumista. Monet paluumuuttopäätöksen tehneistä puntaroivat asiaa pitkään ja harkiten. Alueellisiakin eroja löytyi ja siinä missä asia aiheutti enemmän hämmennystä Karjalassa ja Inkerinmaalla, niin Virossa paluumuuttoon suhtauduttiin myönteisemmin. Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeessa tehdyistä inkerinsuomalaisten paluumuuttajien muistitietohaastatteluista käy hyvin ilmi se, että jokaisen syy paluumuuttoon oli yksilöllinen.

Monilla lähtijöistä asui Suomessa entuudestaan sukulaisia ja ystäviä, mikä puolsi paluumuuttoratkaisua. Etenkin useat iäkkäämmistä palaajista olivat asuneet lapsena toisen maailman sodan aikaan 1940-luvulla muutamia vuosia Suomessa, joten he kokivat palaamisen siten helpommaksi. Myös halu käyttää ja ylläpitää suomea äidinkielenään, sekä välittää kielitaitoa edelleen nuoremmalle sukupolvelle, olivat varsinkin vanhemman polven inkerinsuomalaisilla lähtöpäätöstä puoltavia syitä.

Nuoremmista paluumuuttajista moni puolestaan lähti Suomeen parempien opiskelu- ja työllisyysnäkymien innoittamana. Neuvostoliiton romahtaminen 26.12.1991 oli seurausta maassa pitkään jatkuneista talousvaikeuksista sekä yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän uudistuksiin tähtäävästä politiikasta, perestroikasta. Maan hajoamisen jälkeen hallitsematon ja nopea markkinoiden yksityistäminen johti työttömyyden räjähdysmäiseen kasvuun ja yleiseen yhteiskunnalliseen epävarmuuteen, mikä monin tavoin vaikeutti ihmisten arkea ja elämää. Vielä 1990-luvun alussa Suomessa sen sijaan oli pulaa esimerkiksi terveydenhuoltoalan työntekijöistä, joten kielitaitoisille lääkäreille löytyi töitä välittömästi. Olosuhteet tosin muuttuivat nopeasti laman iskiessä Suomeen, minkä seurauksena työllisyystilanne vaikeutui merkittävästi.

Myös kokemukset itse paluumuutosta ja kotiutumisesta Suomeen ovat moninaisia ja yksilöllisiä. Useat haastateltavista ovat kertoneet kokeneensa paluumuuton olleen pääasiassa myönteinen kokemus. Osa on kuitenkin myös nostanut esiin Suomessa vallitsevaa rasismia ja syrjintää. Inkeriläiset kuuluivat ensimmäisten suurempien Suomeen saapuneiden maahanmuuttajaryhmien joukkoon, ja he saivat osakseen paljon ennakkoluuloja valtaväestön edustajilta.

Oikeus inkerinsuomalaisten paluumuuttoon kesti yhteensä liki kolme vuosikymmentä. Niiden kuluessa arviolta 30 000–35 000 inkerinsuomalaista muutti Suomeen. Vuoteen 1996 asti inkeriläisten paluumuuttoa toteutettiin hallinnollisin toimenpitein. Vasta kuusi vuotta Koiviston lausunnon jälkeen, paluumuutto tuli eduskunnan käsittelyyn. Hallituksen esityksen mukaisesti paluumuutosta lisättiin Suomen ulkomaalaislakiin erillinen säännös, jonka mukaan entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin olevalle henkilölle, jolla on suomalainen syntyperä, voidaan myöntää oleskelulupa paluumuuttajana.

Edellytyksenä Suomeen muuttamiselle oli vuoteen 1996 asti se, että vähintään yksi isovanhemmista on todistettavasti suomalainen ja vuodesta 1996 alkaen se, että vähintään kaksi neljästä isovanhemmasta oli suomalaisia. Todistuksena suomalaisesta syntyperästä toimivat useimmiten passit, joihin sekä Venäjällä että Neuvostoliitossa merkittiin kansalaisuuden lisäksi myös kansallisuus. Vaikka inkerinsuomalaiset olivat neuvostokansalaisia, heidät määriteltiin kansallisuudeltaan suomalaisiksi – miehillä luki passissa finn ja naisilla finka. Myös syntymätodistuksia ja muita asiakirjoja käytettiin suomalaisen syntyperän osoittamiseksi. Vuodesta 2003 lähtien paluumuuttokriteereihin lisättiin myös vaatimus suomen kielen taidosta, joka tuli todistaa ennen muuttoluvan saamista.

Suurin osa paluumuuttajista oli inkerinsuomalaisia, mutta paluumuuttajiin kuului myös muita entisen Neuvostoliiton alueella asuneita suomalaisia kuten Suomen kansalaisten jälkeläisiä, joiden isovanhemmat tai vanhemmat muuttivat Neuvostoliittoon 1920–1930-luvuilla. He kaikki muodostavat kansallisuudeltaan suomalaisten ryhmän, jolla on ollut mahdollisuus muuttaa Suomeen paluumuuttoa säätelevän erityisen lain voimalla.

Vuonna 2010 Suomen hallitus päätti esittää paluumuuton lakkauttamista viiden vuoden siirtymäajalla. Perusteluina oli muun muassa se, että arveltiin suurimman osan suomalaisiksi samaistuvista ja paluuta harkitsevista inkerinsuomalaisista jo muuttaneen Suomeen. Muita syitä olivat paluumuuttojärjestelmän hallinnollinen raskaus sekä päätösten pitkät odotusajat. Uusi laki astui voimaan vuonna 2011, ja sen perusteella paluumuutto-oikeus päätettiin lopettaa vuonna 2016 lukuunottamatta niitä, jotka kuuluivat Inkerin siirtoväkeen toisen maailmansodan aikana tai palvelivat Suomen armeijassa vuosina 1939–1945. Vuoden 2016 jälkeen inkerinsuomalaisten oleskelulupa-anomuksiin on sovellettu samoja myöntämisperusteita kuin muihinkin oleskeluluvan hakijoihin. Tällaisia muuttoon oikeuttavia syitä ovat esimerkiksi työperäinen muutto Suomeen sekä perhesuhteet.

Suomessa asuu nykyään arviolta 50 000–70 000 inkerinsuomalaista. Lukuun sisältyvät paluumuuttajien lisäksi myös ensinnäkin Venäjän vallankumouksen jaloista vuonna 1917 ja sen jälkeen 1920-luvulla Suomeen paenneiden inkerinsuomalaisten jälkeläiset. Toiseksi lukuun kuuluvat myös 1940-luvulla inkeriläisten väestönsiirron jälkeen maahan jääneet inkeriläiset ja heidän jälkeläisensä. Monet inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat nykyään Suomen kansalaisia. Toisilla on Suomen ja Venäjän tai Viron kaksoiskansalaisuus. Jotkut virolaiset inkerinsuomalaiset ovat päättäneet olla hakematta Suomen kansalaisuutta, koska kokevat olevansa ennen kaikkea eurooppalaisia.

On tärkeä huomata, että kaikki inkerinsuomalaiset eivät paluumuuttaneet Suomeen. Muun muassa Inkerin maaseudulle, Pietariin, Karjalaan, Viroon sekä vanhoille karkotuspaikoille ympäri entistä Neuvostoliittoa on jäänyt asumaan paljon inkerinsuomalaisia ja heidän jälkeläisiään. Oman kodin, läheisten ja vuosikymmenien aikana rakennetun elämän taakseen jättäminen ei ole koskaan helppoa. Iäkkäämmät inkerinsuomalaiset olivat kokeneet karkotukset ja monet pakkosiirrot itsekin, minkä vuoksi uusi muuttaminen saattoi tuntua liian raskaalta. Monilla nuoremman polven inkeriläisistä ei puolestaan ollut välttämättä minkäänlaista omakohtaista sidettä Suomeen ja suomen kieleen, vaan he olivat kasvaneet venäjä tai viro äidinkielenään osaksi sikäläistä yhteiskuntaa. Siksi tutusta ympäristöstä tyystin vieraaseen maahan muuttaminen saattoi tuntua kaukaiselta ajatukselta.

Moni inkerinsuomalainen koki myös huolta vuosien saatossa muovautuneen ja perestroikan myötä uudellen virinneen inkeriläisen kulttuurin katoamisesta. Huoli ei osoittautunut täysin aiheettomaksi. Arvioiden mukaan Leningradin eli historiallisen Inkerin alueella asuu nykyään vain muutama tuhat suomea puhuvaa inkerinsuomalaista. Suomen kielen ja kulttuurin ylläpitäminen sekä välittäminen sukupolvelta toiselle onkin ollut vaikeampaa, kun yhteiskunta ympärillä on pääasiallisesti venäläinen. Venäjällä ja Virossa toimii kuitenkin edelleen aktiivisia suomalaisia seurakuntia sekä inkerinsuomalaisten yhdistyksiä, joilla on pyritty kohentamaan muun muassa suomen kielen osaamista sekä kansallisen kulttuurin tunnetuksi tekemistä.

Lue inkerinsuomalaisen Lilja Tatin paluumuuttokokemuksesta täältä.

Millaista on olla inkerinsuomalainen 2020-luvun Suomessa? Tutustu Inkeriläisyys minussa -videoihin.

Jormanainen, Heli. Koiviston inkeriläislausunto avasi ovet kaikille Neuvostoliiton etnisille suomalaisille. Yle, 10.4.2015.

Lepola, Outi. Ulkomaalaisesta suomenmaalaiseksi: monikulttuurisuus, kansalaisuus ja suomalaisuus 1990-luvun maahanmuuttopoliittisessa keskustelussa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000.

Pakkanen, Lea ja Pakkanen, Santeri. Se tapahtui meille: Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Helsinki: Gummerus, 2020.

Rinta-Tassi, Minna. Inkeriläisten paluumuutto päättyy perjantaina – ”Lähdimme tuntemattomaan, otimme riskin” Yle, 29.6.2016.

Rytsä, Paavo. Presidentti Mauno Koiviston kommentti inkeriläisistä. Ylen Elävä arkisto, 2.11.2006.

Salonsaari, Minna-Liisa. Kerrottu ja muisteltu inkerinsuomalaisten paluumuutto. Elore vol. 19, 1/2012.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Albert Kirjasen arkisto.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Berklund-perheen arkisto.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Heistonen-suvun arkisto.

Pääkuva: Viola Heistonen lapsenlapsensa kanssa Helsingin rautatieaseman laiturilla. Kuva otettu noin vuonna 1995. SKS KIA, Heistonen-suvun arkisto. CC BY 4.0