Sodan päättyminen ja seuraukset
Välirauha Neuvostoliiton ja Suomen välillä solmittiin 19.9.1944, ja sillä oli valtavat vaikutukset inkeriläiselle siirtoväestölle.
Sodan päättyminen ja välirauhan seuraukset
Suomi ja Neuvostoliitto solmivat jatkosodan päättäneen välirauhan syyskuussa 1944. Välirauhansopimuksen kymmenennessä artiklassa todettiin, että sodan häviäjäosapuoli Suomi sitoutuu luovuttamaan Neuvostoliitolle Liittoutuneiden maiden sotavangit ja palauttamaan Suomessa internoidut sekä Suomeen väkisin tuodut neuvostokansalaiset. Suomen viranomaiset päättivät tulkita artiklaa niin, että Inkeristä siirretyt henkilöt saivat palata Neuvostoliittoon, jos he itse tahtoivat, mutta halutessaan he saivat jäädä Suomeen. Jo lokakuussa 1944 yli 33 000 Inkeristä Suomeen siirrettyä oli ilmoittanut viranomaisille halukkuutensa palata Neuvostoliittoon. Vapaaehtoisten palaajien lisäksi Neuvostoliitto vaati ehdottomasti takaisin luovutettavaksi orpolapset sekä Suomen tai Saksan armeijassa palvelleet Neuvostoliiton kansalaiset.
Välirauhan sopimuksen ehtojen toteuttamista Suomessa valvoi Helsinkiin asettunut Liittoutuneiden valvontakomissio. Marraskuussa 1944 valvontakomissio alkoi aktiivisemmin edistää Neuvostoliiton kansalaisten paluuta keräämällä ilmoittautumisia ja pitämällä puhutteluita. Valvontakomissio myös suoraan tai epäsuoraan painosti ja uhkaili inkeriläisiä palaamaan. Loppuvuonna 1944 Valvontakomissio onnistuikin houkuttelemaan noin 17 500 asiaa epäröinyttä palaamaan. Vastineeksi palaamisesta Neuvostoliittoon inkeriläisille luvattiin pääsy heidän kotiseuduilleen Inkeriin.
yitä paluupäätöksien taustalla oli monia. Moni uskoi ja toivoi pääsevänsä takaisin kotikyläänsä. Jatkosodan häviön jälkeen monet epäilivät Suomen mahdollisuutta pysyä itsenäisenä. Lisäksi Suomeen tulleiden inkerinsuomalaisten keskuudessa kiersi yleinen huhu ja epäilys, että ne jotka eivät lähde vapaaehtoisesti, viedään myöhemmin väkisin. Vapaaehtoinen paluu koettiin näin ollen turvallisempana kuin mahdollinen myöhempi pakkopalautus. Myös tuttavat ja viranomaiset Suomessa saattoivat kehottaa inkerinsuomalaisia palaamaan tai jopa ilmiantaa heitä Valvontakomission edustajille. Lisäksi läheisten esimerkki sekä huoli Neuvostoliitossa olevista sukulaisista ja ystävistä tukivat paluupäätöksiä.
Jatkosodan aikana Suomeen siirretyistä 63 000 inkeriläisestä kaikkiaan noin 55 000 palasi tai palautettiin Neuvostoliittoon 4.12.1944–15.1.1945 välisenä aikana, jolloin Neuvostoliiton ja Saksan välinen sota oli yhä käynnissä. Arviolta 5000 inkerinsuomalaista pakeni Ruotsiin ja noin 3000 jäi Suomeen elämään hiljaiseloa. Kun inkeriläisten paluita ja palautuksia Suomesta Neuvostoliittoon arvioidaan, tärkeää on muistaa myös, että kyse ei ollut erityistapauksesta. Inkeriläisten siirtoja tutkinut historioitsija Pekka Nevalainen onkin huomauttanut, että sodan jälkeen Neuvostoliitto pyrki kattavasti kotiuttamaan kansalaisiaan kaikkialta. Sodan jälkeisinä vuosina miljoonia neuvostokansalaisia palasi ja palautettiin Neuvostoliittoon Euroopan eri kolkista.
Paluu Neuvostoliittoon
Valvontakomission lupauksista huolimatta Neuvostoliittoon palanneet inkerinsuomalaiset eivät päässeet kotiseuduilleen, vaan heidät vietiin Leningradin alueen läpi eteenpäin Keski-Venäjälle sekä Novgorodin ja Pihkovan seuduille. Syy kotiinpääsyn eväämiselle oli sama kuin aiemmissakin inkeriläisten karkotuksissa ja pakkosiirroissa Neuvostoliiton sisällä – inkeriläisiä pidettiin ”kansanvihollisina” – ja sen vuoksi heidän ei haluttu asuttavan rajaseutuja.
Inkeriläiset palautettiin Neuvostoliittoon välirauhan jälkeen. Heidät kuljetettiin kokoomakeskusten kautta junilla ensin Viipuriin, josta junat ajoivat ohi Inkerin Leningradin ja Moskovan väliselle alueelle. Osa inkeriläisistä pakeni palautusten pelossa Ruotsiin. Tekijä Hanna Ruusulampi. SKS. CC BY 4.0
Olot karkotusalueilla olivat usein karut ja kaikesta oli puutetta, asuinsijasta ja ruoasta alkaen. Tästä johtuen moni lähti omatoimisesti etsimään parempia elinoloja kotikylistään Inkerinmaalta tai Neuvosto-Virosta. Monet Inkerinmaan kylistä olivat kuitenkin tyystin sodassa tuhoutuneita. Mikäli kotitalot olivat säilyneet, ne oli luovutettu venäläisille ja olivat uusien asukkaiden asuttamia. Inkerinmaalle tai Viroon hakeutuneita alettiin myös uudelleen karkottaa 1940-luvun lopulla. Sen myötä moni hakeutui Neuvosto-Karjalaan, jonne 1940-luvun jälkipuolistolta lähtien inkerinsuomalaisten sallittiin muuttaa. Alueelle värvättiin suomenkielistä väkeä työvoimaksi erityisesti metsätöihin. Inkerinmaalle pääsy tuli mahdolliseksi vasta kolme vuotta Josif Stalinin kuoleman jälkeen, vuonna 1956. Siitä voi lukea lisää täältä.
Vaikka olot Keski-Venäjällä olivat heikot, osa inkeriläisistä koki Neuvostoliittoon palaamisen jälkeen vielä karumman kohtalon. Neuvostoliiton näkökulmasta sodan aikaan vihollisten puolella työskennelleet eli esimerkiksi saksalaisten tulkkina toimineet tai Suomen armeijassa sotineet inkerinsuomalaiset saivat erityisen kovia tuomioita maanpetturuudesta Neuvostoliittoon palattuaan. 10–20 vuoden tuomiot pakkotyöleireillä eivät olleet tavattomia.
Suomeen jääminen
Arviolta noin 3000 inkerinsuomalaista vältti palautukset Neuvostoliittoon ja jäi Suomeen. Osa heistä yksinkertaisesti ei ilmoittautunut palaajien joukkoon, jolloin heidät jätettiin pääsääntöisesti rauhaan. Toisten työnantajat eivät puolestaan halunneet laskea heitä lähtemään, vaan järjestivät asian niin, että työväki sai jäädä. Toisinaan viranomaiset kuitenkin aktiivisesti etsivät palautettavia ja painostivat heitä palaamaan. Monet Inkeri ja inkeriläisyys -hankkeen haastelluista muistivatkin lapsuudesta sen, kuinka vanhempia käytiin toistuvasti painostamassa palaamaan Neuvostoliittoon.
Toisaalta osa haastateltavista on kertonut tapauksista, joissa paikallisviranomainen tai poliisi oli epävirallisesti kehoittanut inkeriläisiä painumaan maan alle, haluten siten suojella ja säästää heitä palautukselta Neuvostoliittoon. Huhuna on kerrottu myös, että eräässä seurakunnassa kirkkoherra oli pitänyt inkerinsuomalaisista kastetuista ja konfirmoiduista erillistä kirkonkirjaa. Näin hän pystyi tarpeen tullen piilottamaan sen ja viranomaisten asiaa tiedustellessa vastaamaan, ettei paikkakunnalla ole hänen tietojensa mukaan inkeriläisiä.
Suomeen jääneillä inkeriläisillä ei ulkomaalaisstatuksen vuoksi ollut samoja oikeuksia kuin Suomen kansalaisilla. Inkerinsuomalaisille myönnetyt väliaikaiset henkilötodistukset takasivat oleskeluluvan Suomessa, mutta todistuksen kääntöpuolella oli saneltu ehdot, joita sen haltijan tuli noudattaa. Ehtoihin kuului muun muassa:
”Asuinpaikkakunnalta poistuminen ja toiselle paikkakunnalle muuttaminen on sallittu ainoastaan paikallisen poliisiviranomaisen kautta saatavalla Valtiollisen poliisin luvalla.
Kun todistuksen haltija saatuaan siihen luvan muuttaa toiselle paikkakunnalle, on hänen 3 vrk:n kuluessa ilmoittauduttava uuden asuinpaikan poliisiviranomaiselle, joka tekee tähän todistukseen nimellään ja virkaleimallaan vahvistetun merkinnän uudesta asuinpaikasta.
Tämän todistuksen haltijan tulee tarkoin noudattaa Suomen lakia ja maassa oleskelusta annettuja määräyksiä sekä elää nuhteettomasti uhalla, että päinvastaisessa tapauksessa voi muun ohella seurata myös oleskeluluvan peruuttaminen.”
Lisäksi esimerkiksi oman asunnon tai tiluksen hankkimiseksi edellytettiin erillinen valtioneuvoston lupa, eikä lupien saaminen ollut yleistä. Vaikka varoja olisi ollut, inkeriläiset eivät siis moniin vuosiin pystyneet hankkimaan omaa pysyvää asuinsijaa. Suomalaisten kanssa naimisiin menneillä inkeriläisnaisilla oli mahdollisuus anoa ja saada Suomen kansalaisuus. Laajemmin inkeriläissiirtolaisille alettiin myöntää Suomen kansalaisuuksia vasta noin vuoden 1954 tienoilla, ja monilla kansalaisuuden saamisessa kesti vielä pidempään. Viimeiset sodan aikana Suomeen tulleet ja jääneet inkeriläiset saivat kansalaisuuden vasta 1970-luvun lopulla.
Kaiken kaikkiaan Suomeen jääneiden inkerinsuomalaisten elämä asettui usein uomiinsa ajan kanssa, vaikka ikävä kotia ja rajan taakse jääneitä sukulaisia kohtaan monia vaivasikin. Useilla inkerinsuomalaisilla pelko palautuksista takaisin Neuvostoliittoon jäi kuitenkin mieleen kummittelemaan, minkä vuoksi monen matka jatkui Suomesta edelleen Ruotsiin.
Pakeneminen Ruotsiin
Suurin osa Suomeen siirretyistä inkerinsuomalaisista, jotka eivät palanneet välirauhan jälkeen Neuvostoliittoon, pakeni Ruotsiin. Syynä oli useimmilla pelko pakkopalautuksesta Neuvostoliittoon, jossa etenkin Suomen armeijassa palvelleita tiedettiin odottavan kovat tuomiot. Lisäksi yleinen yhteiskunnallinen tilanne Ruotsissa oli vakaampi kuin sodasta toipuvassa Suomessa. Yhteensä Ruotsiin paenneita inkeriläisiä oli kaikkiaan noin 5000.
Pako Suomesta Ruotsiin toteutettiin lähes poikkeuksetta salassa. Tieto pakomatkan toteuttamisesta, sen kustannuksista sekä siitä kuka pakenemisessa voisi auttaa, kulki suusta suuhun. Pakomatka toteutettiin joko maateitse Tornion rajasillan kautta Haaparannan puolelle, Tornionjoen yli veneellä tai meriteitse kalastaja-aluksilla Suomen länsirannikolta Pohjanlahden yli. Ruotsin puolella inkerinsuomalaisten pakolaisten oli ilmoittauduttava poliisille, joka toimitti heidät pakolaisleireille. Yksittäisillä rajavartijoilla ja poliiseilla oli usein ratkaiseva vaikutus siihen, että Suomesta paenneet perheet pääsivät turvallisesti uuteen maahan ja saivat myös jäädä sinne. Leirillä pakolaiset saivat sosiaalikortin ja muukalaispassin. Lisäksi heille lainattiin pieni aloitusraha, jolla he pystyivät ostamaan itselleen ruokaa sekä muita välttämättömyyksiä. Velat kyllä vähennettiin myöhemmin ensimmäisestä palkasta.
Suurin osa Ruotsiin pyrkineistä inkeriläisistä pakolaisista sai oleskeluluvan ja sitä kautta laillistetun aseman Ruotsissa. Monet inkerinsuomalaiset työllistyivät metsätöihin, maatiloille tai tehtaisiin. Heidän liikkumistaan kuitenkin seurattiin ja rajoitettiin, ja inkerinsuomalaisten tuli ilmoittautua säännöllisesti viranomaisille läsnäolevaksi. Muukalaispassiin oli myös kirjattu lista paikkakunnista, jonne matkustaminen oli kiellettyä. Inkerinsuomalaisia kerääntyikin tietyille paikkakunnille, kuten Länsi-Ruotsissa sijaitsevaan Boråsiin, jota alettiin kutsua Ruotsin inkeriläisten pääkaupungiksi.
Neuvostoviranomaisten painostus ulottui kuitenkin myös Ruotsiin asti. Vuonna 1945 Ruotsin hallitus myöntyi Neuvostoliiton Tukholman suurlähetystön painostukseen ja luovutti tietoja Ruotsiin tulleista neuvostokansalaisista, minkä seurauksena yhteensä 180 inkerinsuomalaista palasi Neuvostoliittoon toukokuussa 1945. Helmikuussa 1946 Ruotsin hallitus kaavaili jälleen noin 500 määräaikaisen oleskeluluvan saaneen inkerinsuomalaisen palauttamista Suomeen. Palautuksia vastaan nousi kuitenkin kansanliike, jossa useat ruotsalaiset kirkkoherrat sekä aktivistit vastustivat hallituksen linjaa. Myös Ruotsin lehdistö antoi tukensa kansanliikkeelle. Kesällä 1946 Ruotsin hallitus viimein perääntyi suunnitelmastaan, minkä jälkeen lähes kaikki maahan saapuneet inkeriläiset saivat myös jäädä Ruotsiin.
Pelko vaikutti kuitenkin pitkään useiden Ruotsiin paenneiden inkerinsuomalaisten elämään. Oheisesta Inkeri ja inkeriläisyys -hankkeen Ruotsissa tehdystä haastattelusta näkyy myös eroa eri sukupolvien suhtautumisessa pelkoon:
”– No, onks se pelko niinku sitte seurannu mukana elämässä? Suomessa teitä kanssa uhkailtiin. Pelottiks se?
– Ei mua. Ei varmaan tajunnu sillä lailla.
– Mm. Osaatko sanoo et pelkäskö äiti?
– Äiti ainakin osas sen salata. Et ei meillä sillä lailla, sen näki että ne [vanhemmat] oli varovaisia. Niin ku mä sulle sanoin että, ne ihan tavallistakin asiaa oli ni, ’älä nyt vaan kerro tästä kenellekään’ ja ’tätä ei saa sitten puhua kenellekään ja tätä – että, mitä tuosta nyt…ei tuo ollut asia eikä mikkään’.”
Monet vaihtoivat nimensä ja osa jopa eli tekaistun identiteetin suojissa etsintöjen välttämiseksi. Pelon vuoksi kaikki Ruotsiin paenneiden inkeriläisten lapset eivät välttämättä tienneet vanhempiensa inkerinsuomalaisista taustoista, vaan juuret ovat saattaneet selvinneet vasta isän tai äidin kuoleman myötä. Osa inkeriläisistä myös pakeni pelon vuoksi Ruotsista edelleen Atlantin yli muun muassa aina Argentiinaan tai Kanadaan saakka.
Inkeristä Saksan kautta Suomeen ja sittemmin Ruotsiin siirtyneiden Kristerssonien elämästä voi lukea täältä.
Lisää Ruotsiin paenneiden inkerinsuomalaisten kohtaloista voit lukea blogitekstistä Vielä kerran meren yli.
Lähteet
Berge, Anders. Flyktningspolitik i stormaktens skugga : Sverige och de sovjetryska flyktingarna under andra världskriget. Uppsala: Centre for Multiethnic Research, 1992.
Flink, Toivo. Kotiin Karkotettavaksi : Inkeriläisen siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944–55. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010.
Nevalainen, Pekka. Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla. Väitöskirja : Joensuun yliopisto. Otava, 1990.
Nevalainen, Pekka. Inkerinmaan ja inkeriläisten vaiheet 1900-luvulla s. 234–299, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.
Notini Burch, Cecilia. A Cold War Pursuit : Soviet Refugees in Sweden, 1945–54. Santérus Academic Press Sweden, 2014.
Pekkarinen, Jussi ja Pohjonen, Juha. Ei armoa Suomen selkänahasta. Ihmisluovutukset Neuvostoliittoon 1944–1981. Helsinki: Otava, 2005.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Aino Merosen arkisto.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Helena ja Jaakko Suden sukuarkisto.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Nikolai Kokkosen arkisto.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen haastattelut Ruotsissa syyskuussa 2019.
Pääkuva: Metsätyömiehiä istumassa hakkuuaukealla, 3. oik. Nikolai Kokkonen. Kuva on otettu Nikolai Kokkosen suorittaessa työharjoittelua Hirvaksessa, Karjalassa. SKS KIA, Nikolai Kokkosen arkisto. CC BY 4.0