Toinen maailmansota Inkerissä

Toinen maailmansota oli Inkerinmaan väestölle kohtalokas.

Kun toinen maailmansota syttyi 1.9.1939, sen vaikutuksia Neuvostoliitolle ja Inkerin väestölle ei vielä osattu ennakoida. Saksa ja Neuvostoliitto olivat laatineet Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, jossa ne sopivat keskinäisestä hyökkäämättömyydestä. Sopimukseen kuului myös salainen lisäsopimus siitä, kuinka Itä-Eurooppa jaettaisiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Vasta lähes kaksi vuotta myöhemmin liittolaisten kaiken aikaa hieman rakoillut sopimus kariutui, kun Saksa aloitti operaatio Barbarossan 22. kesäkuuta 1941. Kyseessä on historian suurin sotilasoperaatio, jossa lähteistä riippuen arviolta 3,5–4,5 miljoonaa akselivaltojen sotilasta hyökkäsi Neuvostoliittoon.

Suomen jatkosota Neuvostoliittoa vastaan alkoi kolme päivää Saksan hyökkäyksen jälkeen 25. kesäkuuta 1941. Sotaan lähtemisen taustalla vaikutti vahvana ajatus talvisodassa vuosina 1939–1940 menetettyjen alueiden takaisin valtaamisesta, mutta myös Suur-Suomi-aate.

Kesän 1941 aikana Saksan joukot etenivät Inkerinmaan läpi kohti Leningradia ja kolmessa kuukaudessa lähelle Moskovaa asti. Saksan tavoite vallata Neuvostoliiton pääkaupunki muuttui kuitenkin pitkäksi Leningradin piiritykseksi, jonka myötä myös iso osa Inkerinmaasta jäi Saksan miehitysalueen tai saartorenkaan sisään. Suunnitelmat Inkerinmaan tulevaisuudesta vaihtelivat sodan edetessä. Sitä kaavailtiin niin saksalaisten asuinalueeksi kuin liitettäväksi osaksi Suomea, joka toimi tuolloin Saksan liittolaisena.

Vuoden 1941 lopulla Saksan miehittämällä alueella asui noin 67 000 inkerinsuomalaista, yli 8000 inkeroista ja alle tuhat vatjalaista. Leningradin piirityksen sisälle oli jäänyt noin 30 000 inkeriläistä. Talvella 1941–1942 Inkerissä vallitsi nälänhätä ja puute kaikesta. Kuluvan vuoden satoa ei korjattu sodan takia, eivätkä saksalaiset tuoneet alueelle riittävästi ruokaa siviiliväestön tarpeisiin. Tämän seurauksena noin 6000 inkeriläistä kuoli nälkään. Saksalaiset ehdottivatkin talvella 1941–1942 Suomelle, että Inkerinmaan suomalaista ja suomensukuista väestöä evakuoitaisiin Suomeen. Suomi ei inkeriläisten väestönsiirtoon tällöin vielä kuitenkaan suostunut.

Saksalaisten suhtautuminen inkeriläisiin oli vaihtelevaa. Toisinaan saksaiset kohtelivat inkeriläisiä julmasti. Yleisesti he suhtautuivat inkeriläisiin kuitenkin myötämielisemmin kuin venäläisiin, sillä Suomi oli sodassa liittoutunut Saksan kanssa ja inkeriläisten katsottiin olevan suomalaisia. Myös inkeriläisten suhtautuminen saksalaismiehitykseen vaihteli. Saksalaisista ei pidetty silloin, kun kotitaloja otettiin pakolla sotilaiden käyttöön ja inkeriläiset perheet itse joutuivat asumaan piharakennuksissa ja saunoissa, usein kovin ahtaastikin. Etenkin kommunistit ja ne, jotka joutuivat saksalaisille pakkotöihin, suhtautuivat miehitykseen hyvin kielteisesti. Neuvostovaltaan kriittisesti suhtautuville saksalaismiehitys sen sijaan saattoi näyttäytyä jopa myönteisessä valossa.

Lisää Leningradin piirityksestä selvinneen ja Siperiaan karkotetun Helmi Vatkan kokemuksista voit lukea täältä.

Samaan aikaan kun Saksa piiritti Leningradia ja miehitti laajaa osaa Inkerinmaasta, Neuvostoliitossa alettiin toteuttaa laajamittaista Leningradin alueen saksalaisten ja suomalaisten pakkosiirtoa Kazakstaniin sekä eri puolille Siperiaa. Kyse oli loppuvuodesta 1941 laaditun ja Stalinin vahvistaman salaisen päätöksen toimeenpanemisesta. Sen mukaan yli 96 000 piiritetyn Leningradin alueelle jäänyttä saksalaisen ja suomalaisen väestön edustajaa oli kansallisuutensa vuoksi päätetty karkottaa raja-alueilta syvemmälle sisämaahan. Stalinin neuvostovalta, joka piti Neuvostoliiton suomalaisia ja saksalaisia kuten muitakin kansallisia vähemmistöjä kansanvihollisina, pelkäsi heidän siirtyvän Suomen tai Saksan puolelle. Neuvostoliiton organisoimat pakkosiirrot tapahtuivat Laatokan yli elämän tienä tunnettua reittiä pitkin. Maaliskuussa 1942 yhteensä arviolta noin 10 000–30 000 inkeriläistä karkotettiin Siperiaan tämän reitin kautta pois Pohjois-Inkeristä ja Leningradista.

Inkerinsuomalaisia taisteli toisessa maailmansodassa molemmilla puolin rintamaa, niin Saksan kuin Neuvostoliitonkin joukoissa. Neuvostoliiton puna-armeijaan inkeriläisiä sotilaita kuului vuoteen 1942 asti. Vuonna 1942 – samanaikaisesti, kun inkerinsuomalaista siviiliväestöä kuljetettiin Leningradin piirityksestä erikoissiirtolaisina Siperiaan – myös Neuvostoliiton joukoissa palvelleet inkeriläiset asevelvolliset otettiin pois rintamalta, ja toimitettiin sisämaahan niin kutsuttuun työarmeijaan. Tämä perustui Stalinin antamaan salaiseen ohjekirjaan, jonka mukaan yhteensä kahdentoista eri kansallisuuden edustajat – suomalaiset mukaanlukien – tuli poistaa rintamalta. Taustalla vaikutti jälleen ajatus vähemmistökansallisuuksien edustajista kansanvihollisina, ja niin ollen myös epäluotettavina kansalaisina ja maanpuolustajina.

Inkeriläisiä soti myös Saksan ja Suomen puolella useammissa vapaaehtoisista kootuissa pataljoonissa. Vuonna 1942 Saksa koosti nuorista inkeriläisistä erillisen pataljoonan, joka sai ensin nimekseen Finnische Sicherheitsgruppe 187 eli Suomalainen turvallisuusryhmä 187, ja myöhemmin Ost-Bataillon 664 eli Itäpataljoona 664. Sen tehtävä oli turvata Viron ja Leningradin alueella saksalaisten rautatieyhteydet partisaanien varalta. Myöhemmin sodan aikana pataljoona – yli 600 miestä – siirrettiin Suomeen ja Suomen armeijan komentoon, saaden nimekseen Erillispataljoona 6 (ErP 6).

Heimojoukkoihin värvättiin sotilaita myös sotavangeista, joita liittolaiset Saksa ja Suomi vaihtoivat keskenään. Sotavangit olivat myös resurssi, jota voitiin käyttää neuvotteluissa inkeriläisten siirtämiseksi Suomeen. Kaiken kaikkiaan suomalaiset sotilasviranomaiset luovuttivat jatkosodan aikana saksalaisille viranomaisille noin 2900 sotavankia, joista juutalaisia oli joitakin kymmeniä. Lisäksi Suomi luovutti Saksalle myös kymmenisen juutalaista pakolaista. Vastavuoroisesti suomi vastaanotti noin 2800 sotavankia muun muassa inkerinsuomalaisia ja karjalaisia.

Suomella oli jatkosodan aikana yhteensä 64 000 sotavankia, joista useampi tuhat oli heimosotavankeja. Heidät siirrettiin ensin erikoisleirille Savonlinnan Aholahteen, mistä sotavankeja alettiin houkutella heimojoukkoihin vuodesta 1942 alkaen. Eri reittejä Suomeen päätyneistä heimoveljistä koottiin Suomen armeijan alainen Heimopataljoona 3, jossa oli inkeriläisten lisäksi myös muun muassa karjalaisia, tverin karjalaisia, aunuksenkarjalaisia sekä vepsäläisiä.

Välirauhan jälkeen Suomen puolella sodassa taistelleet neuvostokansalaiset tuli valvontakomission mukaan ehdottomasti palauttaa Neuvostoliittoon, ja Suomi taipui tähän painostukseen, vaikka monien heimoveljien mukaan heille oli suullisesti lupailtu Suomen kansalaisuutta vastineeksi maanpuolustuksesta. Neuvostoliitossa heitä odottivat kovat tuomiot, minkä vuoksi monet pakenivatkin palautuksia Ruotsiin.

Voit lukea lisää Sodan päättymisestä ja välirauhan seurauksista.

Saksalaiset sijoittivat Inkerinmaan väestöä työpalveluun, niin Inkerinmaalle kuin aina Saksaan asti. Vuonna 1943 Saksa joutui vaikeuksiin sodassa, ja syksyllä se alkoi valmistella vetäytymistä myös Inkeristä ja Leningradista. Osana vetäytymistä Inkerinmaa oli tarkoitus tyhjentää kaikista siviileistä. Inkerinsuomalaista, ja suomensukuista väestöä siirrettiinkin Viron kautta ja Saksasta Suomeen yhteensä 63 000 henkilöä. Kun Saksan lopetti Leningradin piirityksen tammikuussa 1944, oli piirityksen aikana kaupungissa kuollut nälkään ja tauteihin satojatuhansia ihmisiä. Kesään 1944 mennessä Inkerinmaa oli jälleen Neuvostoliiton hallussa.

Lempi Mörskyn perhe työskenteli Saksassa, heidän kokemuksistaan voit lukea lisää täältä.

Inkerinsuomalaisten evakuoinnista voit lukea lisää täältä.

Flink, Toivo. Kotiin Karkotettavaksi : Inkeriläisen siirtoväen palautukset Suomesta Neuvostoliittoon vuosina 1944–55. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010.

Matley, Ian M. The Dispersal of the Ingrian Finns. Artikkeli julkaisussa Slavic review vol. 38, 1/1979.

Nevalainen, Pekka. Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla. Väitöskirja : Joensuun yliopisto. Otava, 1990.

Nevalainen, Pekka. Inkerinmaan ja inkeriläisten vaiheet 1900-luvulla s. 234–299, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

Pakkanen, Lea ja Pakkanen, Santeri. Se tapahtui meille: Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Helsinki: Gummerus, 2020.

Rosenholm, Arja ja Savkina, Irina. Sota naisten muistissa s. 209–235, teoksessa Naisia Venäjän kulttuurihistoriassa. Rosenholm, Arja & al. (toim.). Tallinna: Gaudeamus, 2014.

Suolahti, Ida. Yhteinen vihollinen, yhteinen etu : sotavankien luovutukset ja vaihdot Suomen ja Saksan välillä jatkosodan aikana. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2016.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Peuhkuri-perheen arkisto.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Pokkinen-suvun arkisto.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Rikkinen-suvun arkisto.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Antti Hämäläisen kuvakokoelma.

Pääkuva: Koulunkäyntiä Inkerissä saksalaismiehityksen aikaan 1940-luvulla. Kuva Antti Hämäläinen. SKS KRA, Antti Hämäläisen kuvakokoelma. CC BY 4.0