Venäjän keisarikunnan Inkeri

Suuressa Pohjan sodassa vuosien 1702–1703 aikana Inkerinmaa siirtyi Ruotsilta Venäjälle.

Suuressa Pohjan sodassa vuosien 1702–1703 aikana Inkerinmaa siirtyi Ruotsin vallan alta tsaari Pietari Suuren ja Venäjän alaisuuteen. Jälleen sota aiheutti hävitystä Inkerissä rakennusten palaessa ja väestön paetessa. Vuonna 1703 Pietari Suuri alkoi rakennuttaa Pietarin kaupunkia keskelle Inkerinmaata. Virallisesti Inkerinmaa siirtyi Venäjälle kuitenkin vasta Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721.

Inkerin siirtyminen Venäjälle aloitti myös maaorjuuden ajan. Maaorjuus tarkoitti sitä, että talonpojat olivat sidottuja viljelemään maata tsaarin ja hänen alaisuudessaan olevan aateliston velvoittamina, maksamaan raskaita veroja sekä suorittamaan päivätyövelvollisuutta. Maaorjat eivät omistaneet viljelemäänsä maata eikä heillä ollut vapautta muuttaa toisaalle omasta tahdostaan. Maaorjuus vallitsi laajassa osassa Venäjää vuoteen 1861 asti. Tämän jälkeen talonpojat vapautuivat ja saivat mahdollisuuden lunastaa itselleen viljelemänsä maat sekä vapauden ylimääräisistä veroista ja työvelvollisuudesta. Suuri osa inkerinsuomalaisista olikin 1800-luvun loppupuolelle tultaessa omaa maataan viljeleviä itsenäisiä talonpoikia.

Inkerinmaan ortodoksiselle alkuperäisväestölle inkerikoille ja vatjalaisille Ruotsin vallan loppuminen merkitsi evankelisluterilaisen uskonnollisen käännytyksen päättymistä. Venäläisen väestön voimakkaan lisääntymisen myötä ortodoksisuudesta tuli alueen valtauskonto ja enemmistö inkerikoista ja vatjalaisista palasi ortodoksisuuteen. Verrattuna luterilaiseen kirkkoon, joka korosti suomenkielisyyttä ja inkerinsuomalaisten kansallista erilaisuutta suhteessa venäläiseen valtaväestöön, ortodoksinen kirkko ja yhteinen uskonto pikemminkin kavensi eroja inkerikkojen, vatjalaisten ja venäläisten välillä. Inkerikkojen ja vatjalaisten määrä alkoi supistua johtuen etenkin sulautumisesta valtaväestöön. Myös venäjänkielisyys alkoi yleistyä.

Maaorjuuden päättyminen vuonna 1861 sekä sosiaalisten ja yhteiskunnallisten olojen kehitys Venäjällä johtivat suomalaiskansallisen tietoisuuden nousuun Inkerissä. Samaan aikaa myös Venäjän autonomisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa kansallisuusaate voimistui. Tähän kytkeytyi monenlaisia sivistys- ja valistushankkeita, kuten esimerkiksi urheilu-, laulu- ja raittiusseuratoimintaa. Lisäksi syntyi suomenkielisiä oppilaitoksia. Ennen kansakoulujen perustamista pappilat olivat Inkerin tärkeimpiä kulttuurikeskuksia. Niihin perustettiin Inkerin ensimmäiset kirjastot ja ne levittivät suomenkielistä lehdistöä Inkerissä sekä edistivät raittiusliikettä ja kuorolaulua. Kenties keskeisin instituutio Inkerinmaalla oli vuonna 1863 perustettu Kolppanan opettaja- ja lukkariseminaari. Seminaarissa koulutettiin inkeriläisiä opettajia suomenkielisten koulujen tarpeisiin. Venäjän evankelisluterilainen kirkko vastasi seminaarin rahoittamisesta ja järjestämisestä.

Kolppanan seminaarilla oli olennainen merkitys Inkerin kulttuurielämän kehittymiselle. Seminaari koulutti inkeriläisten sivistyneistöä, joka puolestaan valisti kansaa. Seminaarin perustamisen jälkeen Inkeriin perustettiin myös suomenkielisiä kansakouluja. Kolppanan seminaari ja Inkerin suomenkieliset koulut saivat toimia Venäjällä suhteellisen rauhassa 1890-luvulle asti. Tällöin koululaitosta alettiin venäläistää pyrkimyksenä luoda yhtenäinen perusopetus koko maahan, ja sen myötä koulut siirrettiin samalla paikallishallinnon alaisuuteen. Tämä merkitsi vaikeuksia suomenkieliselle opetukselle. Inkerinsuomalaisten keskuudessa luku- ja kirjoitustaito pysyi kuitenkin korkealla tasolla verrattuna Venäjän yleiseen tilanteeseen.

Suomen kielen ja luterilaisen uskonnon opetus jatkui kirkon pyhäkouluissa ja kinkereillä. Myös suomenkielinen lehdistö ja kirjallisuus edistivät suomen kielen taitoa. Ne olivat keskeisiä myös kansallisen tietoisuuden nousulle. 1800-luvun alkupuolella luterilainen kirkko oli tärkein kirjojen julkaisija, mutta vuosisadan loppupuolella alkoi Pietarissa ilmestyä myös suomenkielisiä sanomalehtiä.

Ensimmäinen Pietariin perustettu suomenkielinen lehti oli Pietarin Sanomat, jonka ensinumero ilmestyi vuonna 1870. Suomenkielisiä lehtiä perustettiin kaupungissa sen jälkeen lukuisia muitakin, mutta lukijamäärät pysyivät varsin vaatimattomina, minkä lisäksi lehtiin kohdistui toimintaa vaikeuttavaa sensuuria. Pitkäikäisimmiksi osoittautuivat inkerinsuomalaiset lehdet Inkeri (1884–1905, 1908–1917) ja Neva (1907–1918). Inkeri-lehti oli kahdesta kilpailijasta konservatiivisempi ja korosti uskonnon, kansallishengen ja kansanvalistuksen tärkeyttä. Neva puolestaan oli sosiaalidemokraattinen työväenlehti, jossa suhtauduttiin kriittisesti uskontoon ja suomalaisten kansallisuusasiaan. Lehtien erot kuvastavat sitä, että 1900-luvulle tultaessa Inkerin sivistyneistö oli alkanut jo jakaantua uskonnollisiin kansallismielisiin sekä vasemmistolaisiin uudistusmielisiin.

Flink, Toivo. Maaorjuuden ja vallankumouksen puristuksessa : Inkerin ja Pietarin suomalaisten sivistys-, kulttuuri- ja itsetuntopyrkimyksiä vuosina 1861–1917. Turun yliopisto, 2000.

Haltsonen, Sulo. Inkerin suomalaisen koulun ja kansanvalistuksen vaiheita s. 187–241 ja Inkerin kansan entistä elämää, s. 243–290, teoksessa Inkerin suomalaisten historia. Helsinki: Inkeriläisten Sivistyssäätiö, 1969.

Inkeriläisten sivistyssäätiön kuvakokoelma.

Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Lehdet.

Nevalainen, Pekka. Inkerinmaan ja inkeriläisten vaiheet 1900-luvulla s. 234–299, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

Nevalainen, Pekka. Silmäys Inkerin kirkollisiin oloihin 1704 –1917 s. 159–166, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

Ranta, Raimo. Inkerinmaan hallinto ja oikeuslaitos 1617–1917 s. 103–158, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Aale Tynnin arkisto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Samuli Paulaharjun kokoelma.

SKS:n kirjaston kokoelma, pienpainatteet.

Pääkuva: Talvinen kuva, jossa hevosreki ja ohjastaja, sekä sen vieressä seisova nainen. Inkeriläisten sivistyssäätiön kuvakokoelma, kuva 914. CC BY 4.0