Helmi Vatka
Helmi Vatka vietti suurimman osan lapsuudestaan karkotuksessa Siperiassa.
Helmi Vatka syntyi vuonna 1937 Leningradissa Liisa (venäjäksi Jelizaveta) Vatkan (o.s. Vesa) ja Mikko (venäjäksi Mihail) Vatkan toisena lapsena. Helmillä oli vanhempi veli Vilho. Nelihenkinen perhe asui Vuoleen kylässä Pohjois-Inkerissä. Toisen maailmansodan aikana tuolloin 5-vuotias Helmi perheineen pakkosiirrettiin inkerinsuomalaisuutensa vuoksi Siperiaan.
Karkotus Siperiaan
Vuonna 1941 alkaneen Leningradin piirityksen myötä koko Pohjois-Inkeri, Vuoleen kylä mukaanlukien, joutui saartorenkaan sisään. Seuraavana vuonna Vatkan perhe pakkosiirrettiin kotikylästään ja edelleen saarron sisältä Laatokan jään yli ”elämän tienä” tunnettua reittiä pitkin. Inkerinsuomalaisille uskoteltiin, että heidät evakuoidaan väliaikaisesti turvaan piirityksen sisältä. Kyse ei kuitenkaan ollut pelastusoperaatiosta, vaan loppuvuodesta 1941 laaditun salaisen päätöksen toimeenpanemisesta. Stalinin vahvistaman päätöksen mukaan 96 000 Leningradin esikaupunkien saksalaisen ja suomalaisen väestön edustajaa oli kansalaisuutensa vuoksi päätetty pakkosiirtää Kazakstaniin sekä eri puolille Siperiaa.
Päästyään Laatokan jään yli jälleen maihin Vatkan perhe – yhdessä muiden pakkosiirrettyjen kanssa – lastattiin härkävaunuihin ja kuukauden päivät kestävä matka Siperiaan alkoi. Ääriään myöten täyteen ahdetuissa junissa oli huutava pula ruoasta, juomasta ja peseytymismahdollisuuksista. Vaunussa tartuntataudit levisivät helposti, ja myös 5-vuotias Helmi sairastui lavantautiin. Perheen äiti Liisa oli viimeisillään raskaana, ja perheen kolmas lapsi Hilja syntyikin junanvaunussa kesken matkan. Moni kanssamatkustajista kuoli pitkällä ja rankalla junamatkalla, jolla ei ollut saatavissa lääkintäapua edes kaikkein kriittisimmässä tilassa oleville. Koko Vatkan perhe selvisi kuitenkin hengissä perille sijoituskohteeseensa, joka sijaitsi Itä-Siperiassa Krasnojarskin aluepiirissä Jenisei-joen sivuhaarassa Hantaikan alueella – noin 6000 kilometrin päässä Inkerinmaalta.
Elämää maakuopassa
Korvessa Hantaikan alueella, jonne Vatkan perhe vietiin, ei ollut rakennusaineita tai työvälineitä kunnollisen suojan rakentamiseksi. Vatkat joutuivat muiden samaan kohteeseen karkotettujen tavoin ensi töikseen käsin kaivamaan kukkulan rinteeseen maakuopan asuinsijakseen. Puutteellisten asuinolosuhteiden lisäksi myös nälänhätä oli suuri. Kaikkea mahdollista luonnosta kerättävää ja syötäväksi kelpaavaa hyödynnettiin. Helmi muistelee äitinsä valmistaneen perheen lapsille lettuja vedestä ja sammaleesta. Sammal ei ole ihmisravinnoksi kelpaavaa ja kovetti vatsat, mutta se oli ainoa, mitä vanhemmat pystyivät lapsilleen hengenpitimiksi tarjoamaan.
Vatkan perhettä ei oltu sijoitettu varsinaiselle työ- tai vankileirille, mutta NKVD:n joulukuun 29. päivänä vuonna 1944 antaman päiväkäskyn n:o 274 mukaan kaikki evakuoidut suomalaiset kuuluivat NKVD:n erikoisosaston ja sen aluejärjestöjen valvonnan alaisiksi. Keskellä erämaata, tuhansien kilometrien päässä lähimmästä asutuksesta, olosuhteet olivat kovat, ja kaikki voimavarat menivät hengissä sinnittelyyn. Alueella kuoli nälkään, kylmyyteen ja sairauksiin niin paljon ihmisiä, että heitä varten perustettiin joukkohautoja. Myös perheen nuorin tytär Hilja menehtyi aliravitsemukseen kaksi vuorokautta ennen 1-vuotissyntymäpäiväänsä. Helmi Vatka muisteli sisarensa menettämistä:
”Hänet haudattiin ihan maamajan vieressä, ja isä ja Vilho tekivät hänelle pienen arkun, mistä he löysivät niitä pätkiä ja lautoja. Hänet kun panivat sinne ja kun minä en sitä oikeastaan kovasti ymmärtänyt niin minä vaan sanoin, että ’Äiti, äiti, hänhän palelee, hän palelee siellä kuopassa. Miksi panit sinne?’ Sitä minä en voinut uskoa, että sisko kuoli. Ja sitten siellä [hautajaisissa] oli yks Anne ja hän sanoi ’Mitä sinä itket näin kovasti? Hän meni hyvään maailmaan ja siellä tulee hyvä, ei niinkuin meillä…’ ”
Kuolema karkotuskohteessa oli jopa niin arkipäiväistä ja jatkuvasti läsnä, että se vaikutti lasten leikkeihinkin:
”Meillä oli semmoinen leikki, kun me emme muuta nähneet kuin sitä, että aina hautaan panivat ihmisiä. Me sitten nukkeja tehtiin savesta, sitten hautasimme niitä…”
Opiskelua saksalaisessa koulussa
Kesällä 1944 perheen pahin ahdinko alkoi helpottaa. Vesistöjen sulettua pitkän talvikauden jälkeen Helmin isoveli Vilho sai kalastettua perheelle kalaa, jota syötiin raakana. Jenisei-joen sulavesien mukana alueelle virtasi myös puumateriaalia, jota saatiin kerättyä talteen ja josta rakennettiin alueen asukkaille yhteinen talo. Perheen isä Mikko, joka oli ammatiltaan puuseppä ja etevä rakentaja, oli mukana uuden kodin pystyttämisessä.
Vuonna 1944 Helmi aloitti koulunkäynnin samanaikaisesti isoveljensä Vilhon kanssa. Opettaja oli venäjänsaksalainen ja opetus siten saksankielistä. Olosuhteet koulussa olivat alkuun askeettiset, joten oppilaat käyttivät hiilenpaloja kyninään ja puulevyjä paperinaan. Myöhemmin musteen korvikkeena alettiin käyttää kalan sappea. Venäjää Helmi ei puhunut tässä vaiheessa vielä lainkaan, sillä kotikielenä käytettiin suomea ja koulussa opiskeltiin saksaksi.
Syvemmälle pohjoiseen
Vuonna 1945 perheen isä muutti Hantaikan alueelta edeltäkäsin Dudinkaan, kaupunkiin Pohjois-Siperiassa Jenisei-joen varrella. Seuraavana vuonna muu perhe seurasi perästä. Dudinka sijaitsee alle 100 kilometrin päässä Norilskin kaupungista, jossa toimi Norillag, yksi Neuvostoliiton suurimmista Gulag-leireistä. Dudinka oli väliasema, jonka kautta kuljetettiin vankeja sekä tavaraa muille vankileirille. Lisäksi Dudinkassa toimi yksi Norillagin leirikeskuksista. Helmi kuvailee ensivaikutelmiaan kaupungista:
”Silloin siellä ei ollut paljon… Oli vaan ne siirtolaiset – nämä vangit – vankien parakit ja muutama talo oli tehty. Se oli niinkuin kylä, iso. No parakkeja oli oikein paljon ja parakit, niissä oli ne vangit ketkä Dudinkaa rakensivat kaupungiksi.”
Taimyrin niemimaalla, johon Dudinka kuuluu, asui myös useita alkuperäiskansoja, kuten dolgaanit ja nenetsit. Heillä oli omat kolhoosit kaupungin ulkopuolella tundralla, mutta kaupungissa eri kansallisuudet kohtasivat ja olivat keskenään tekemisissä. Alue oli näin ollen hyvin monikulttuurinen, vaikka valtaväestön muodostivat venäläiset. Karkotetuilla suomalaisilla oli oma tiivis yhteisönsä samoin kuin muilla karkotetuilla vähemmistöillä sekä alueen alkuperäiskansoilla.
Dudinkassa Helmi jatkoi opiskelua venäjänkielisessä koulussa, jossa suoritti yhteensä kuusi luokkaa. Päivittäinen koulumatka kulki Norillagin leirialueen ohi. Vaikka leiri oli läsnä kaupunkilaisten elämässä, kanssakäymistä vankien ja kaupungin muun väestön välillä ei juuri ollut. Perheen neljännen lapsen Valerin synnyttyä Helmi joutui jäämään kotiin huolehtimaan pikkuveljestään, mutta sai suorittaa koulunsa loppuun iltakouluna.
Uusi elämä
Vuonna 1951, liki kymmenen Siperiassa vietetyn vuoden jälkeen, Vatkan perhe sai luvan muuttaa pois Dudinkasta. Perhe matkusti Stalinin mukaan nimetyllä laivalla Jenisei-jokea alavirtaan Krasnojarskiin asti, josta matka jatkui junalla Keski-Venäjälle Šeksnan kaupunkiin. Helmi jatkoi opiskelua Šeksnassa ja myöhemmin hän muutti Georgian sosialistiseen neuvostotasavaltaan. Siellä hän asui ja työskenteli aina 1990-luvulle Georgian itsenäistymiseen asti, minkä jälkeen hän paluumuutti Suomeen.
Karkotusvuodet jäivät taakse, mutta Helmin vanhemmat vaikenivat vuosikymmeniä kokemuksistaan tyystin, eikä tapahtuneesta puhuttu edes perheen piirissä. Pelko vallitsi monien inkerinsuomalaisten keskuudessa vielä Stalinin kuoleman jälkeenkin. Helmi itse on päättänyt valita toisin ja kertoa, mitä hänen perheelleen ja tuhansille muille inkerinsuomalaisille Stalinin ajan Neuvostoliitossa todella tapahtui.
Lähteet
Flink, Toivo. Vainoja Inkerissä s. 310–318, teoksessa Nevalainen, Pekka ja Sihvo, Hannes (toim.). Inkeri : historia, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1991.
Sihvo, Jouko (toim.), Kuivanen, Lilja-Emilia (suomentaja). Inkerinsuomalaisten kohtalo : suomalaisten salattu kansanmurha Venäjällä ja sen seuraamukset vuosina 1930–2002. L.A. Gildin venäjänkielisen Sosiaalisesti vaarallisen kansan kohtalo -teoksen pohjalta. Helsinki: Inkeriläisten sivistyssäätiö, 2007.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Helmi Vatkan arkisto.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Inkerinsuomalaisen Helmi Vatkan haastattelu 10.10.2019. Helsinki. Haastattelijana Meeri Siukonen. SKSÄ 225. 2019.
Pääkuva: Mikko, Vilho, Helmi ja Liisa Vatka 1940-luvulla Dudinkassa. SKS KIA, Vatka-perheen arkisto. CC BY 4.0