Lempi Mörsky
14-vuotias Lempi Kristersson (myöh. Mörsky) perheineen lähti toisen maailmansodan aikaan töihin kansallissosialistiseen Saksaan.
Lempi Kristersson syntyi kesällä 1929 Inkerinmaalla Liissilän seurakunnassa kuopukseksi maatalollisten Joonas ja Maria Kristerssonin kaksilapsiseen perheeseen. Samana vuonna Inkerissä, kuten koko Neuvostoliitossa, alkoivat pakkotoimet maatalouden kollektivisoimiseksi ja kulakkien tuhoamiseksi yhteiskuntaluokkana. Pakkotoimien seurauksena myös Kristerssonin perhe joutui luovuttamaan sekä talonsa että kotieläimensä valtiolle 1930-luvulla.
Inkerinsuomalaisina kulakkeina vainotulle Kristerssonin perheelle ei ollut Neuvostoliitossa helppoa saada työtä ja ansaita elantoa. Lempikin tottui lapsesta asti jatkuvaan puutteeseen, ja ruokaa oli kerjättävä hengenpitimiksi. Kristerssonin perhe eli kiertelevää elämää usean vuoden ajan eri puolilla Neuvostoliittoa vailla pysyvää kotia tai vakituista toimeentuloa. Vuonna 1942 perhe muutti vapaaehtoisesti palkkatyön perässä Saksaan, jota hallitsivat tuolloin natsit. Samoin toimi noin 2000 muuta inkerinsuomalaista, joita saksalaiset rekrytoivat maatiloille ja tehtaisiin paikkaamaan sodan aikaista työvoimapulaa kotirintamalla.
Liian nuori töihin
Tieto siitä, että suomalaisia otetaan töihin Saksaan kantautui perheen isän Joonaksen korviin. Kristerssonin perhe asui tuolloin Pihkovan alueella, joka sijaitsee lähes 300 kilometriä Leningradista lounaaseen. Saksalaisten ehtona töihinotolle oli se, että hakijoiden tulisi olla yli 15-vuotiaita. Lempi oli kuitenkin täyttänyt vasta 14 vuotta. Hänen isosiskonsa Karoliina keksi ajatuksen, että käsinkirjoitetun syntymätodistuksen vuosiluvun 1929 saattoi helposti muokata vuodeksi 1928. Syntymävuoden viimeiseen numeroon lisättiin väkänen ja niin Lempille tuli yksi vuosi lisää ikään. Viranomaiset eivät epäilleet syntymätodistuksen aitoutta, ja koko perhe sai työluvat Saksasta.
Muistoja Auschwitzin leiriltä
Kristerssonit kuljetettiin Neuvostoliitosta Saksaan junan tavaravaunuissa. Kuten sota-aikana oli tavallista, ennen töihin pääsyä heidät laitettiin kuudeksi viikoksi karanteeniin tartuntatautien ja loiseläinten leviämisen ehkäisemiseksi. Karanteenileiri sijaitsi sittemmin keskitys- ja tuhoamisleirinä paremmin tunnetussa Auschwitzissa, nykyisen Puolan alueella. Toisin kuin pakkotöihin tai teloitettavaksi tuodut vangit, vapaaehtoisesti Saksaan töihin lähteneet perheet saivat leirillä riittävästi syödäkseen, ja he saattoivat ulkoilla vapaasti leirialueen sisällä.
Kristerssonit eivät kuitenkaan voineet välttyä näkemästä, miten epäinhimillisesti aidan takana – aivan viereisissä parakeissa – sotavankeja ja muita leirille tuotuja ihmisiä kohdeltiin. Lempi ja hänen siskonsa Karoliina yrittivät antaa ruokaa nälkiintyneelle vangille ja joutuivat todistamaan, miten vartija pahoinpiteli ruokaa vastaanottaneen vangin kuoliaaksi. Lempi kertoo:
”Meidän parakin vieressä oli sellaiset hirveän isot aitaukset, missä oli venäläisiä vankeja. Sit me aateltiin, kun ne venäläiset sotavangit oli niin kuule – nahkaa – kertakaikkiaan. Ja me sanottiin Karoliinan kanssa, että kun me saadaan ottaa perunoita kuinka monta halutaan niin, että pistetään taskuun perunoita vähän ja heitetään niille venäläisille. Me otettiin niitä perunoita ja heitettiin sinne yli sen piikkilanka-aidan. Ja se [vartija] mikä oli sen kepin kanssa kuule, kun se tuli ja se löi… Vieläkin tulee, ihan kylmät väreet menee. Se hakkas sen [vangin] siihen, että se jäi siihen makaamaan ja me Karoliinan kanssa lähdettiin juoksemaan.”
Natsi-Saksan keskitysleirikoneiston mittakaava ja koko julmuus selvisi Lempille, ja monille muille leirin kautta kulkeneille, vasta myöhemmin. Muistellessaan liki 80 vuoden takaisia tapahtumia Lempi kertoo päätelleensä, että hänen perheensä on todennäköisesti viety leirille samoissa junanvaunuissa, kuin missä myöhemmin kuljetettiin juutalaisia ja muita natsien vainoamia ihmisryhmiä kuolemaan. Hän myös epäilee, että heidän karanteenileirissä lutikoiden tuhoamiseen käytetty aine on todennäköisesti ollut samaa Zyklon-B-syaanihappokaasua, jota käytettiin toisaalla Auschwitzissa ihmisten järjestelmälliseen massamurhaamiseen:
”Ei kukaan tiennyt mitään mitä siellä tapahtui. Vasta sodan jälkeen mun järki on sanonut, että herranen aika, mä oon käynyt just siinä saunassa missä tapettiin ihmisiä kauheesti…”
Töitä rautatiekorjaamolla
Karanteenin jälkeen Kristerssonit pääsivät töihin Cottbussin kaupunkiin, joka sijaitsee nykyisen Saksan itärajalla. Lempi työskenteli ensin viilaajana ja myöhemmin rautatiekorjaamolla junavaunujen öljylamppujen korjaajana. Vapaaehtoisesti Saksaan ansiotöihin lähteneitä kohdeltiin työpaikoilla paremmin kuin niin kutsuttuja itätyöläisiä eli Ostarbeitereita. Perhe asutettiin parakkiin, jossa eli muitakin inkerinsuomalaisia sekä muualta päin Eurooppaa saapuneita siirtotyöläisiä. Lempi muistelee viettäneensä vapaa-aikaa muiden siirtotyöläisnuorten kanssa ja käyneensä vapaa-ajalla paikallisessa teatterissa ja tivolissa:
”Mehän kuljettiin siellä ihan vapaasti Cottbussissa ja siellä oli joka ikinen ilta, me käytiin, siellä oli semmoiset markkinat. Siellä oli niitä karuselleja ihan hirveesti kaikennäköisiä. Mä olin ihan hullu, niissä karuselleissa käytiin aina Karoliinan kanssa! Sitten siellä oli semmonen – Trocadero sanottiin – se oli semmonen teatteri, siellä Zarah Leander esiintyi…”
Kristerssonit asuivat ja tekivät töitä Saksassa yhteensä vuoden ja kolme kuukautta. Vuonna 1943 puskaradion kautta heille kulkeutui tieto, että Suomi ottaisi vastaan myös Saksaan muuttaneita inkerinsuomalaisia. Perhe teki nopeasti päätöksen, että myös he lähtisivät Cottbussista Suomeen. Samassa parakissa asuneet kaksi belgialaista nuorta miestä järjestivät Berliinissä käydessään heille muuttoon vaadittavat anomuslomakkeet. Kristerssonit, samoin kuin muita inkerinsuomalaisia ja Suomelle luovutettuja sotavankeja, tuotiin S/S Niedenfeld -laivalla Itämeren yli Suomeen. Toinen maailmansota oli käynnissä, joten matka taittui lentopommitusuhan takia pimeydessä.
Matka jatkuu Ruotsiin
Suomeen asetuttuaan Lempi aloitti Helsingissä kampaajaopinnot ja elämä tuntui hetkeksi normalisoituvan. Pian Moskovan välirauhan jälkeen alkoi liikkua huhuja, että mikäli inkerinsuomalaiset eivät palaisi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon, heidät vietäisiin sinne pian väkisin. Lempin isosisko Karoliina oli ehtinyt avioitua Suomessa, joten suomalainen puoliso takasi hänelle oikeuden Suomen kansalaisuuteen ja maahan jäämiseen. Sen sijaan muuta Kristerssonin perhettä uhkasi Neuvostoliittoon palauttaminen. Koska perhe oli työskennellyt Neuvostoliiton vihollismaassa Saksassa, olisi heitä ja muita saksalaisille työskennelleitä inkerinsuomalaisia odottanut rajan toisella puolella ankara rangaistus neuvostohallinnon taholta. Lempi vanhempineen päätti pakkopalautuksen uhan alla paeta Ruotsiin noin 6000 muun inkerinsuomalaisen tavoin:
”Jätettiin asunto ja kaikki huonekalut ihan semmoisenaan ja bara (ruotsiksi vaan) häivyttiin. Mentiin Helsingistä junalla Tornioon ja Torniosta ei päässyt eteenpäin – tai olisi pitänyt olla jotain todistusta – niin me oltiin mukamas menossa häihin. Me puhuttiin koko ajan junassa, että me ollaan häihin menossa ja miten hauskaa se on.”
Tornion juna-asemalla oli vastassa salakuljettaja, joka avustaisi Kristerssonin perhettä ylittämään rajan. Ensin matkattiin reellä ja sen jälkeen kuorma-auton lavalla heinien alle piiloutuneena. Päästyään rajan yli Haaparantaan perhe ilmoittautui välittömästi poliisille. Poliisikuulusteluiden jälkeen heidät vietiin pakolaisleirille odottamaan jatkotoimenpiteitä, ja lopulta Lempille vanhempineen myönnettiin oleskeluluvat Ruotsista. Lempi työllistyi kampaajaksi Kumlan kaupunkiin Keski-Ruotsiin.
Suomesta Lempin perässä Ruotsiin muutti myös hänen tuleva puolisonsa Veikko Mörsky. Naimisiin mentyään pariskunta asettui elämään Örebrohon. Mörskyt anoivat ja saivat Ruotsin kansalaisuuden 1950-luvulla samoin kuin Lempin vanhemmat Joonas ja Maria Kristersson. Siitä alkoi uudenlainen, vakaamman elämän aika ja vuosikymmenien saatossa Ruotsista tuli Lempin koti. Muistellessaan nuoruutensa dramaattisia elämänvaiheita, Lempi pilke silmäkulmassaan iloitsi siitä, että siskonsa Karoliinan retusoiman henkilöllisyystodistuksen lisäksi hänellä säilyi koko ajan matkassa myös alkuperäinen syntymätodistus. Kuten Lempi haastattelussaan vuonna 2019 totesi, sen ansiosta hänet rekisteröitiin Ruotsissa oikean iän mukaisesti:
”Muutenhan olisin jo 91-vuotias!”
Lähteet
Flink, Toivo. Pois Inkeristä, ohi Inkerin. Helsinki: Yliopistopaino, 1995.
Nevalainen, Pekka. Inkeriläinen siirtoväki Suomessa 1940-luvulla. Väitöskirja : Joensuun yliopisto. Otava, 1990.
SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Lempi Mörskyn arkisto.
SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Inkerinsuomalaisen Lempi Mörskyn (o.s. Kristersson) haastattelu 12.9.2019 Örebrossa. Haastattelija Meeri Siukonen. SKSÄ 192. 2019.
Pääkuva: Lempi Mörsky esittelee kuvaansa tabletilta, kotonaan Ruotsissa syyskuussa 2019. Kuva Meeri Siukonen. SKS KIA, Lempi Mörskyn arkisto. CC BY 4.0