Teppo Repo

Lahjakas muusikko ja soitinrakentaja Teppo Repo sai julkisuudessa maineen ”viimeisenä suurena paimenena”, olihan hän toiminut koko lapsuutensa ja nuoruutensa paimenena Inkerinmaalla.

Feodor Nikitin syntyi marraskuun 7. päivänä vuonna 1886 Inkerinmaalla, Soikkolan seurakunnan Viistinän kylässä. Hän oli Nikita ja Aleksandra Sofronoffin myöhemmin nelilapsiseksi kasvaneen perheen toinen lapsi. Sofronoffin perhe oli inkeroisia. Vuonna 1919 Feodor vaihtoi nimensä Teodor (Teppo) Revoksi, jolla hänet sittemmin paremmin opittiin tuntemaan. Nimi juonsi juurensa Tepon isoisän pitkään punaiseen partaan, jonka johdosta Sofronoffin lapsia oli kutsuttu ”revon penikoiksi”. Teppo Repo kumosi pilkan ottamalla nimen omakseen.

Teppo Repo aloitti jo 5-vuotiaana poikasena työnteon toimiessaan kesäisin lammaspaimenen apulaisena, sillä perheen isä Nikita oli menehtynyt muutamaa vuotta aiemmin, ja perhe tarvitsi lisätuloja. Apupaimenena hän aloitti 8-vuotiaana ja varsinaisena paimenena vain hieman myöhemmin. Paimenen työssä hän jatkoi isoisänsä ja isänsä jalanjäljissä. Teppo Repo työskenteli kesäisin paimenena niin Inkerissä kuin Virossakin. Talvikaudet hän toimi kalastajana. Työnteolta ei liiennyt enää aikaa koulunkäyntiin, joten se jäi hänen osaltaan kansakoulun kahden ensimmäisen luokan jälkeen tyystin.

Jo pienestä, nelivuotiaasta lapsesta lähtien Teppo Revolla oli yliluonnollisia kokemuksia. Selvänäkökyky johdatti häntä kiinnostumaan myös muista uskomuksellisista asioista, kuten taioista, ennustajista ja lemmenjuomista. Hänen uskonsa yliluonnolliseen ja mystinen elämänkäsityksensä olivat voimakkaasti läsnä hänen ajatusmaailmassaan koko hänen elämänsä ajan.

Uransa aikana Teppo Repo teki moninaisia töitä paitsi paimenena ja kalastajana myös muusikkona sekä palvelemalla Venäjän keisarillisen armeijan soittokunnassa käyrätorvensoittajana pariinkin otteeseen. Suomen suuriruhtinaskunnan puolella Helsingissä Teppo Repo työskenteli armeijan jälkeen vuosina 1911–1916 toimien passipoliisina. Käsistään kätevä Teppo Repo toimi myös suutarina, huonekalujen pakkaajana sekä vuodesta 1921 lähtien ompelukonemekaanikkona Singerillä kolmisenkymmentä vuotta.

Pysyvästi Repo muutti Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen, ensimmäisen maailmansodan lopulla. Vielä samana vuonna eli 1918 hän sai Suomen kansalaisuuden. Hän kääntyi ortodoksista luterilaiseksi ja meni naimisiin Hilja Sjöblomin kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, joista tytär menehtyi pian syntymänsä jälkeen. Repojen poika Leo tunnettiin rumpalina ja hän soitti 1940-luvun tunnetuimpien tanssiorkestereiden – kuten Dallapén – rumpalina jatkaen näin suvun musiikkiperintöä.

Monipolvisesta työurastaan huolimatta parhaiten Teppo Repo muistetaan virtuoosimaisena muusikkona, luovana säveltäjänä ja lahjakkaana soitinrakentajana. Hän oli taitava improvisoija, jonka esiintymiset olivat usein ainutkertaisia.

Teppo Repo oppi soittamisen taidon jo lapsena, ja muun muassa kanteleen soiton hän aloitti äitinsä opastuksella 5-vuotiaana. Repo soitti 11–15-kielisiä kanteleitaan inkeriläisittäin sulkutekniikalla, jossa vasemmalla kädellä vaiennetaan osa kielistä samalla, kun oikean käden sormilla vedetään muut kielet soimaan. Hän oppi soittamaan myös kolmirivistä haitaria taljankkaa ja esiintyikin kotikylänsä Viistinän juhlissa. Kotioloissa Repo soitteli myös mandoliinia, balalaikkaa ja harrastipa hän hieman viulunsoittoakin.

Teppo Revon taitoihin kuului myös perinteisten inkeriläisten paimensoitinten – kuten erilaisten puhaltimien, torvien ja huilujen – hallintaa, liittyihän paimenten työnkuvaan monenlaista musisointia. Paimen kommunikoi soitollaan sekä karjansa että talollisten kanssa. Soitolla pystyttiin pelottamaan petoja loitommas, mutta myös kuluttamaan aikaa ja karkottamaan omaa yksinäisyyden tunnetta paimenessa ollessa.

Teppo Repo sai oman oppinsa paimenmusiikin saloihin ja soitinrakentamiseen sukunsa edelliseltä paimensukupolvelta. Hän oppikin rakentamaan erilaisia huiluja, torvia ja klarinetteja niin puusta, tuohesta, ruo’osta kuin sarvestakin. Suomessa 1920-luvulla hän alkoi rakentaa ja myydä paimensoittimia, ja sai alalla aivan ainutlaatuisen aseman. Teppo Revon rakentamia soittimia onkin säilynyt hyvin niin museoissa, arkistoissa kuin yksityisissä kokoelmissakin.

Näin kuvasi Teppo Repo musiikin merkitystä Iines Laitinen-Sandbergille vuonna 1956 (Saha, 1982).

Musiikintutkija, dosentti ja professori A. O. Väisänen innostui Teppo Revon taituruudesta vuonna 1935. Hän luonnehti Repoa ”viimeiseksi suureksi paimeneksi”. Teppo Revosta tuli vakiovieras Yleisradion Puoli tuntia kansanmusiikkia -ohjelmaan, jota Väisänen toimitti. Maineensa kasvaessa Repo alkoi kiertää Suomessa järjestetyissä kymmenissä kansanperinne- ja isänmaallishenkisissä tilaisuuksissa. Tilaisuuksissa mukana kiertäneelle Väisäselle sukeutuikin Teppo Revon kautta helppo mahdollisuus muistuttaa yleisöä heimoaatteen tärkeydestä. Repo olikin ainutlaatuinen kansankulttuurin edustaja, jota arvostivat paitsi monet perinteentutkijat, myös kulttuuri- ja taide-elämän vaikuttajat.

Useiden radioesiintymistensä kautta Teppo Revosta tuli laajalti tunnettu. Hänellä oli yhteisiä ohjelmistoja ja esiintymismatkoja muun muassa kirjailija Maila Talvion, lausuntataiteilija Kastehelmi Karjalaisen sekä Helkanuorten liiton johtajan Iines Laitinen-Sandbergin kanssa. Kävipä Teppo Repo esiintymässä myös ulkomailla, muun muassa Saksassa ja Ruotsissa.

Teppo Revon puhallinsoittimilla esitetty ohjelmisto oli laaja ja se sisälsi paitsi omia sävellyksiä (vähintään 60–80 sävelmää) ja improvisaatiota, myös paljon lainatuotantoa. Repo soitti niin tanssisävelmiä, marsseja, valsseja ja polkkia kuin kehtolauluja, itkuvirisä ja häälaulujakin. Esitettäviin kappaleisiin kuului lisäksi paitsi venäläisiä kansanlauluja ja virolaisia sävelmiä myös uudempaa musiikkia kuten jazzia. Kati Kallio toteaa (Heinonen, 2005):

Keisarillisen armeijan sotilassoittokunnassa kolmivuotista asepalvelustaan suorittaessaan Teppo Repo osallistui musiikinopetukseen, jossa hän oppi myös nuottien luku- ja kirjoitustaidon. Sotilassoittokunnan ajalta erityisesti hänen säveltämiinsä marsseihin tulleet vaikutteet on helppo huomata. Ensisijaisesti Teppo Repo oli kuitenkin paimenmusiikin taitaja, ja hän sävelsikin paimensoittimille kymmeniä marsseja ja paimenrunouden aiheisiin pohjautuvia tunnelmakuvia. Erityisen arvokasta oli jo hänen aikanaan Suomesta lähes kadonnut, silti Revon yhä taitama ja Inkerissä vielä elänyt paimenmusiikinperinne. Teppo Revon kyky mielikuvitukselliseen improvisointiin oli kaiken kaikkiaan poikkeuksellista.

Oheiselta nauhoitukselta voi kuunnella Teppo Revon truballa eli tuohitorvella soittaman luonnonääniä jäljittelevän improvisaation. Hannu Sahan selvityksen mukaan kyse on lehmän äänien imitoinnista.

Teppo Repo kuoli Helsingissä tammikuussa 1962. Hänen musiikillinen perintönsä on kuitenkin jäänyt elämään alansa merkittävimpinä teoksina. Eri arkistoissa on säilynyt hänen soittoaan useita tunteja. Lisäksi uudet muusikkosukupolvet ovat säilyttäneet Teppo Revon perinnön ja siitä ammennettavan musiikin elävänä.

Heinonen, Kati (nyk. Kallio). Armas Launiksen fonogrammit Soikkolasta : laulutavan, runon ja laulutilanteen välisiä yhteyksiä kalevalamittaisessa runoudessa. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2005.

Museoviraston kuvakokoelmat.

Nouse Inkeri ry, Virtuaali-Inkeri. Merkkihenkilöitä. Repo Teppo, kansanmuusikko.

Saha, Hannu. Repo, Teppo (1886 – 1962). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001 (päivitetty 2020).

Saha, Hannu. Repo, Teppo. Repertoaari ja asema suomalaisessa musiikkikulttuurissa. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopiston kansanperinteen laitos, 1982.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. L 298. Yleisradion perinneaiheiset aineistot ja ohjelmat. Teppo Repo soittaa 20.11.1944, Helsinki. b) Truba: Improvisaatio. Nauhoittanut A. O. Väisänen.

Pääkuva: Kansansoittaja Teppo Repo Helsingissä vuonna 1937, kuvaajana Pekka Kyytinen. Kuva SKS KRA. CC BY 4.0