Valentina Kekki

Nykyisen Viron alueelle muutti ja jäi asumaan neuvostoaikana tuhansia inkerinsuomalaisia. Heistä yksi on Valentina Kekki perheineen.

Valentina Kekki syntyi keväällä 1941 Suuren-Kikkerin kylässä, Kupanitsan seurakunnassa, Inkerinmaalla. Kekin perheellä oli kylässä iso omakotitalo, jossa isän, äidin ja neljän lapsen lisäksi asuivat myös isovanhemmat. Perhe tuli hyvin toimeen ja elämä oli vakaata. Valentina, sisaruksista nuorin, oli kuitenkin vain kolmen kuukauden ikäinen, kun perheen elämä mullistui. Hänen isänsä joutui lähtemään puna-armeijan joukoissa sotaan ja pian myös perheen kotikylä vallattiin, minkä seurauksena Katri-äiti lapsineen pakeni Suomeen.

Toinen maailmansota eteni kesäkuussa 1941 siihen pisteeseen, että Saksan armeija liittolaisineen hyökkäsi valtavalla voimalla Neuvostoliittoon. Saksa onnistui miehittämään Inkerinmaasta suuren alueen, ja myös Suuren-Kikkerin kylä jäi saksalaismiehityksen alle. Leningradin piirityksen aikana saksalaiset sotilaat evakuoivat kylän inkerinsuomalaiset kodeistaan, mukaan lukien Valentinan perheen. Isä oli yhä neuvostoarmeijan riveissä rintamalla, kun Kekin perheen äiti lapsineen kuljetettiin Viroon ja sieltä Kloogan kokoomaleirille.

Valentina oli vasta kahden–kolmen vuoden ikäinen, kun perhe joutui jättämään kotinsa. Hänellä ei ole omakohtaisia muistoja Kloogan leirillä vietetystä ajasta, mutta hän kuuli äitinsä ja vanhempien sisaruksiensa kertomana jälkikäteen, mitä he olivat nähneet ja kokeneet. Heidän mukaansa aika Kloogalla oli ollut kauheat olosuhteet. Leireillä muun muassa kulkutaudit levisivät helposti, sillä inkeriläispakolaiset olivat jo ennestään sodan, nälänhädän ja pakomatkan aiheuttamien rasitusten heikentämiä.

Kloogalta Kekin perheen matka jatkui Paldiskin sataman kautta meriteitse Hankoon. Myös Valentina sairastui laivamatkalla Suomeen. Virosta Suomeen evakuoitiin yhteensä noin 61 000 inkeriläistä vuosina 1943–1944, minkä lisäksi Saksasta tuli siellä työskennelleitä inkerinsuomalaisia Suomeen reilut 2000 henkeä.

Suomalaiset saivat ilmoittautua inkeriläisen siirtoväen vastaanottajiksi, mikäli heillä oli tarjota töitä perheille. Hangon vastaanottoleirillekin tuli maatilanomistajia etsimään työvoimaa. Katri Kekki neljän pienen lapsen kanssa ei ollut kaikkien mielestä tehokkaan oloinen työläinen, mutta eräs vanhempi tilanomistaja palkkasi hänet kuitenkin. Kekin perhe muutti Uudellemaalle, Otalammella sijaitsevan kartanon tiluksille.

Pikkuhiljaa elämä alkoi Suomessa järjestyä, ja Kekin perhe viihtyi Otalammella, missä työnantaja kohteli heitä hyvin. Äiti Katri työskenteli lypsäjänä ja auttoi isäntäperhettä muissakin kotitalous- ja peltotöissä. Valentina sisaruksineen olivat vielä liian pieniä koulunkäymiseen. Rauhallinen elämä Suomessa jäi valitettavasti tilapäiseksi, kun Moskovan välirauhasopimuksen myötä Suomi palautti inkeriläisestä siirtoväestä suurimman osan Neuvostoliittoon vuosina 1944–1945. Palautettuja oli yhteensä noin 55 000.

Neuvostoliittoon palaajien joukossa oli myös Kekin perhe. Aluksi Katri Kekki vastusti Neuvostoliittoon takaisin lähtöä epäillen, ettei perhe pääsisi takaisin kotiseudulleen. Perheellä oli kuitenkin kova ikävä rajan taakse jäänyttä isää ja toive jälleennäkemisestä painoi vaakakupissa paljon. Katri-äidillä – kuten niin monilla muillakin inkeriläisillä – juuri puolison jääminen Neuvostoliittoon asetti paineita palaamiselle. Kun edes pieni toivo jälleennäkemisestä eli, monet eivät halunneet ottaa sitä riskiä, että puna-armeijassa taistelevat tai karkotetut puolisot saisivat rangaistuksen Suomeen jäävän perheen vuoksi.

Uuden alun toivossa Katri Kekki teki lopulta raskain mielin päätöksen, että palaisi lapsineen Neuvostoliittoon. Otalammen maatalon isäntä antoi heille lähtiessä mukaan lehmän, ruokaa ja vaatteita, jotta perheen uusi alku Neuvostoliitossa hiukan helpottuisi. Valitettavasti äidin paha aavistus muuttui matkan varrella todeksi, eivätkä Kekit päässet kotiin. Kuten Valentina Kekki muistelee varhaislapsuutensa vaiheita ja perheessä myöhemmin kerrottua, Neuvostoliiton puolella perhe siirrettiin härkävaunuihin ja juna vei heidät ohi Inkerinmaan Sverdlovskin alueelle Uralille.

Arki karkotuskohteessa oli rankkaa ja kaikesta oli pulaa. Valentinan isosisko ja isoveli aloittivat koulun käymisen, ja koulupäivien jälkeen he auttoivat lisäksi peltotöissä. Perheen äiti Katri keksi perheensä elättämiseen useita eri keinoja; hän esimerkiksi opetti paikallisille sukan kantapään neulomista ja teki neuletöitä myös tilauksesta. Kun Suomesta lahjaksi saatu lehmä poiki, myi Katri-äiti vasikan lihat, lehmän sekä muuta omaisuuttaan. Myynnistä saatujen varojen turvin Kekin perhe lähti salaa karkotuspaikkakunnaltaan toiveenaan palata takaisin kotiseudulle Suureen-Kikkeriin.

Kekkien päästyä Suureen-Kikkeriin kävi nopeasti selväksi, etteivät he tulisi saamaan kotitaloaan takaisin. Lisäksi perheen isän kohtalosta ei ollut mitään tietoa, eikä asiaan saatu lisää selvyyttä kotikylästäkään. Viranomaiset sen sijaan antoivat Kekin perheelle käskyn poistua Leningradin alueelta vuorokauden sisällä. Perheen vastoinkäymiset jatkuivat, kun heiltä vielä varastettiin henkilöllisyystodistukset. Lopulta Katri Kekki päätti paeta lastensa kanssa Neuvosto-Viroon paremman elämän toivossa.

Matka Viroon tapahtui salassa. Katri-äiti joutui rajalla myymään lopulta vihki- ja kihlasormuksensakin päästäkseen lastensa kanssa Neuvosto-Viron puolelle. Maksettuaan rajanvartijalle sormuksilla Kekin perhe salakuljetettiin veneellä öiseen aikaan pimeän turvin Narvajoen yli. Viron puolella he jatkoivat matkaansa jalan pysähtyen eri paikoissa vain lyhyesti. Paikalliset asukkaat olivat ystävällisiä perhettä kohtaan. Toisinaan he tarjosivat yösijaa tai varoittivat rajavartijoista pakenijoita suojellakseen.

Tilanne Virossakaan ei ollut vakaa, vaan alue katsottiin kuuluvaksi Neuvostoliiton rajavyöhykkeeseen, jolta ”epäluotettavia kansalaisia” karkotettiin syvemmälle maan sisäosiin. Inkerinsuomalaisia alettiin karkottaa Virosta ja muilta rajavyöhykkeiltä kauemmas Neuvostoliiton sisäosiin vuonna 1948. Toinen iso joukkokarkotus seurasi maaliskuussa 1949, jolloin yli 20 000 henkeä karkotettiin Virosta Siperiaan vain yhden viikon aikana. Samana vuonna Virossa toteutettiin raju kiristys maatalouden pakkokollektivisoinnin tahdissa. Kollektivisointia nopeutti pelon ilmapiiri, jonka karkotukset olivat luoneet. Kun maaliskuussa ennen karkotusten alkua oli maatiloista kollektivoitu 8,2 %, niin lokakuussa oli jo 78 % maatiloista mukana kolhooseissa.

Kekin perhe säästyi Virossa tapahtuneilta karkotuksilta ja pääsi asettumaan Lüganuksen alueelle Koillis-Viroon. Paikallinen miliisi kuitenkin uhkaili perhettä, yrittäen saada heidät lähtemään pois Neuvosto-Viron alueelta. Lopulta Kekin perhe sai viranomaisilta luvan jäädä asumaan Lüganukselle. Myös miliisin suhtautuminen inkerinsuomalaiseen perheeseen muuttui virallisen luvan myötä. Kekin perheelle saapui viranomaisilta myös suru-uutisia siitä, että isä oli kadonnut ja hänen arveltiin todennäköisimmin kuolleen rintamalla. Siitä huolimatta elämä alkoi hiljalleen asettua aloilleen vuosikausia kestäneen epävarmuuden ja useiden muuttojen jälkeen.

Kolhoosi, jossa Valentinan äiti Katri Kekki työskenteli, oli vauras ja työstä maksettiin aikaan nähden jopa hyvää palkkaa. Katri-äiti onnistui ostamaan Lüganukselta palkkarahoillaan pienen omakotitalon, ja perheen elämä Neuvosto-Virossa alkoi pikkuhiljaa vakiintua.

Neuvostoliitossa poliittinen tilanne muuttui Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953, joten myös Neuvosto-Viron yhteiskunnallinen tilanne muuttui sen myötä. Saapui suojasään ja pysähtyneisyyden aika, jolloin vainojen jälkeen tuli viimein mahdolliseksi asettua aloilleen ja keskittyä tavalliseen arkeen.

Vuonna 1950 Valentina Kekki pääsi 9-vuotiaana viimein aloittamaan koulutaipaleensa Lüganuksella. Hän piti erityisesti liikunnasta ja matematiikasta, kun taas venäjä ja englanti tuottivat hänelle vaikeuksia.

Rippikoulun jälkeen, ollessaan 18-vuotias, Valentina Kekki muutti pois Lüganukselta. Elettiin vuotta 1959 ja hän pääsi töihin erään lepokodin keittiöön. Uudella työpaikallaan Valentina tapasi myös tulevan puolisonsa. Pariskunta muutti pian yhdessä Tallinnaan, jossa he menivät naimisiin. Pariskunnalle syntyi aikanaan kaksi lasta – Toivo ja Heili.

Valentina pääsi Tallinnassa töihin Baltikalle, joka on yksi suurimmista vaatealan yrityksistä Virossa. Hän menestyi työssään edeten ompelijasta vuorovastaavaksi ja kouluttautuen lopulta esimiestehtäviin. Työnsä vuoksi Valentina kävi myös suomen kielen kursseilla. Hän teki Baltikalla pitkän uran työskennellen siellä yhteensä 45 vuotta.

Aikuisena Valentina matkusteli perheensä kanssa muun muassa Suomeen sukuloimaan. Ja vaikka hän ei omien sanojensa mukana pienenä niin sanotusti nauttinutkaan ”Siperian matkasta”, hän kävi lomamatkalla myös Uralin vuoristossa, Siperiassa.

Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1991 Viro itsenäistyi. Paluumuutto Suomeen olisi ollut mahdollinen, mutta Valentina päätti jäädä asumaan Viroon. Hän koki Viron kotimaakseen, jonne oli vuosien saatossa juurtunut.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Valentina Siiben arkisto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Inkerinsuomalaisen Valentina Siiben (o.s. Kekki) haastattelu 1.2.2020 Tallinnassa. Haastattelijana Minna-Kerttu Kekki. SKSÄ 3. 2020.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Inkerinsuomalaisen Valentina Siiben (o.s. Kekki) haastattelu 17.9.2020 Tallinnassa. Haastattelijana Laura Moorats. SKSÄ 63. 2020.

Zetterberg, Seppo. Viron historia. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

Pääkuva: Valentina Kekki hyppää pituutta. SKS KIA, Valentina Siiben arkisto. CC BY 4.0