Viola Heistonen

Viola Heistonen opiskeli Arkangelissa liikuntapedagogiikkaa ja kilpaili pikaluistelussa, minkä jälkeen hän teki pitkän työuran opettajana ja turistioppaana.

Viola Heistonen syntyi vuonna 1936 Pohjois-Inkerissä Oinaalan kylässä äitinsä Hilma-Maria Heistosen ja isänsä Simo Jakosen esikoisena. Pian Violan syntymän jälkeen, vuosien 1936–1938 suuren terrorin aikaan, lähes kaikki Oinaalan kylän miehet vangittiin. Heidän joukossaan oli myös Violan isä, jonka mustapukuiset NKVD:n työntekijät tulivat mustilla korpeilla yön pimeydessä noutamaan. Isä ei koskaan enää palannut, eikä muistoja isästä tuolloin alle vuoden ikäiselle Violalle jäänyt.

Tuhansien muiden inkerinsuomalaisten tavoin Heistosen perhe joutui toisen maailmansodan aikana lähtemään kodistaan ja viettämään usean vuoden ajan kiertävää elämää vailla pysyvää asuinsijaa. Leningradin piirityksen alettua Oinaalan kylän väki evakuoitiin neuvostoviranomaisten toimesta, ja Heistosen perhe karkotettiin Ural-vuorten kupeeseen Udmurtiaan. Perheen äiti Hilma-Maria joutui töihin pellavapellolle, ja hieman vartuttuaan Viola aloitti Udmurtiassa koulunkäynnin venäjänkielisessä koulussa.

Toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945 perhe palasi takaisin Oinaalaan, jossa enää kotitalon perustukset olivat jäljellä. Inkerinsuomalaisilta oli evätty lupa asettua takaisin kotikyliinsä Inkerinmaalle, jos niiden katsottiin sijaitsevan liian lähellä Neuvostoliiton ja Suomen välistä rajaa. Monen mutkan kautta Heistosen perhe päätyikin asumaan Keski-Venäjälle Pihkovan alueelle Igomelin kylään, jossa Viola suoritti koulunsa loppuun. Hänen haaveissaan oli opintojen jatkaminen peruskoulun jälkeen, ja vuonna 1952 Viola muuttikin opiskelemaan Arkangeliin. Opintojensa ohella Viola Heistonen harrasti pikaluistelua ja kilpaili lajissa ympäri Neuvostoliittoa.

Arkangeli sijaitsee Pohjois-Venäjällä Vienanjoen suistoalueella, lähellä Vienanmerta. Valinta lähteä opiskelemaan pohjoiseen, kauas kotoa ei ollut itsestään selvä. Toisin kuin useimmilla muilla Neuvostoliiton suomalaisilla, Violalla olisi ollut isäpuolensa Juho Lukjanovin venäjänkielisen sukunimen ansiosta mahdollisuus päästä opiskelemaan myös Leningradiin tai Moskovaan. Näihin suurkaupunkeihin ei viholliskansallisuuksina pidetyillä vähemmistöryhmillä – kuten suomalaisilla – ollut Stalinin kauden pakkosiirtojen ja karkotusten myötä asiaa. Lisäksi Viola Heistonen ehti harkita lääkärin uraa ja opintoja Virossa. Lopulta seikkailunhalu voitti ja hän suuntasi ammattiopistoon Arkangeliin, yli 1000 kilometrin päähän perheestään. Pelkästään Igomelistä Arkangeliin muuttamiseen kului kolme vuorokautta.

Opiskelijaelämä Arkangelissa oli vaatimatonta, mutta hyvää. Koulutus kaikilla asteilla oli Neuvostoliitossa ilmaista. Opiskelijat saivat myös ilmaisen asumisen asuntoloissa ja pienen kuukausittaisen stipendin. Viola Heistonen muistelee, että vaikka stipendi oli vaatimaton, opiskelutovereista muodostuneen ystäväpiirin kesken käytiin myös elokuvissa ja muissa vapaa-ajan riennoissa, joita keskisuurella kaupungilla oli tarjota asukkailleen.

Ammattiopisto valmisti myyjän, kirjanpitäjän ja tavarantarkastajan ammattiin. Opintoihin kuului kuitenkin myös liikuntaa, ja juuri liikunnan opettaja huomasi Heistosen kiinnostuksen urheiluun ja kannusti tätä jatkamaan sen parissa. Talvikausi oli Arkangelissa pitkä ja ammattikouluaikana Viola sai ensimmäiset omat pikaluistimensa. Paikallisella Dynamo-stadionilla järjestettiin sunnuntaisin yleisöluistelutilaisuuksia, joissa Viola Heistonen kävi ystävineen. Alkoi intohimoinen luisteluharrastus. Ammattikoulun kolmantena vuonna hänet valittiin jo edustamaan ammattiopiston pikaluistelujoukkuetta kisoihin Gorkiin. Siitä lähtien hän jatkoi lajissa kilpailua. Kipinä urheiluun johti myös ratkaisuun jatkokouluttautua ja työskennellä liikunnan parissa.

Ammattiopistosta valmistumisen jälkeen Viola Heistonen oli saanut kolmen vuoden työkomennuksen Arkangelin alueelliseen kuluttajajärjestöön. Neuvostoliitossa tavallinen käytäntö oli, että ammattiin valmistavasta oppilaitoksesta valmistumisen jälkeen valtio määräsi työpaikan, jossa oli palveltava kahdesta kolmeen vuoteen, ennen kuin oli vapaa hakemaan ja valitsemaan mieluisan työpaikan itse. Ura kaupallisella alalla tuntui yhä vähemmän houkuttelevalta vaihtoehdolta Viola Heistoselle, joka oli opintojensa aikana löytänyt kutsumuksensa urheilusta. Hänen haaveissaan olivatkin opinnot Arkangelin pedagogisen instituutin urheilu- ja liikuntaosastolla. Päästäkseen jatkamaan opiskelujaan Viola Heistonen joutui anomaan Moskovasta asti vapautusta työvelvollisuudestaan. Hän oli pikaluistelumenestyksensä ansiosta saanut hyvät suositukset seuraltaan ja opettajiltaan, joten vapautus myönnettiin. Niinpä opinnot Arkangelissa jatkuivat, tällä kertaa korkeakoulussa.

Opiskelu Arkangelin pedagogisessa instituutissa oli intensiivistä. Opiskelijat harjoittelivat monipuolisesti eri liikuntalajeja, joita heidän tuli hallita. Sen lisäksi opintoihin kuului paljon teoreettisia luentoja anatomiaan, fysiologiaan sekä pedagogiikkaan liittyen. Lisäksi opiskelijat suorittivat työharjoitteluja eri kouluissa perehtyäkseen itse opettajan työn arkeen ja käytäntöön. Saman vuosikurssin opiskelijoista muodostui tiivis yhteisö, jossa vallitsi hyvä ryhmähenki. Viola Heistosen vuosikurssin yhtenäisyyttä tiivisti entuudestaan se, että opintoihin kuului myös intensiivisiä ja monipuolisia harjoitus- ja valmennusleirejä. Osana opintoja koko vuosikurssin opiskelijat esimerkiksi lähetettiin selviytymisleirille, jossa heidän tuli harjoitella erätaitoja ja selviytymistä korvessa vähillä varusteilla.

Opiskelun ohessa Viola Heistonen jatkoi myös pikaluisteluharrastustaan sekä kilpailemista, jonka ansiosta hän alkoi olla jo paikallinen kuuluisuus Arkangelissa. Lisäksi hän osallistui aktiivisesti monenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan. Muistelmateoksessaan Heistonen kirjoittaa eräänkin kerran opiskeluaikanaan toimineensa niin sanottuna agitaattorina, jonka tehtävänä oli innostaa ja kannustaa kansalaisia äänestämään valtakunnallisissa vaaleissa. Viola Heistonen ei ollut kommunistisen puolueentai nuorisoliitto Komsomolin jäsen, mutta – kuten hän itse muistelmissaan kirjoittaa – agitaattoriksi pääsemistä hän piti (Heistonen 2020, s. 71):

Valmistuttuaan liikunnanopettajaksi vuonna 1959 Viola Heistonen jatkoi omaa kilpauraansa pikaluistelun parissa ja työskenteli Arkangelin alueella valmentajana eri urheiluseuroissa. Vuonna 1960 hän osallistui Murmanskin alueella Kirovskissa järjestettyihin Pohjolan kisoihin. Kilpailuissa eri kaupunkien seurat värväsivät lahjakkaita urheilijoita omiin joukkueisiinsa. Viola Heistoselle tarjottiin mahdollisuutta jatkaa uraa pikaluistelijana Valko-Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan edustusjoukkueessa. Hän päätti tarttua tarjoukseen, mikä tiesi muuttoa Valko-Venäjän pääkaupunkiin Minskiin.

Minskissä Viola Heistonen teki monipuolisen uran urheilun parissa. Hän työskenteli ensin muutaman vuoden Valko-Venäjän Polyteknisen instituutin liikunnanopettajana ja sen jälkeen V. I. Leninille nimetyn valtiollisen yliopiston liikunnanopettajana, jossa hän pääsi myös jälleen valmentamaan pikaluistelijoita. Kesät eivät opettajan työssäkään merkinneet lomaa, sillä silloin Heistonen toimi opettajana ja valmentajana kesäleireillä, joita järjestettiin ympäri Neuvostoliittoa.

Viola Heistosen ura sai kuitenkin jälleen uuden suunnan, kun hän Minskissä asuessaan sai yhteydenoton, jossa häntä pyydettiin tulkiksi Minskiin kisamatkalle saapuneelle suomalaiselle tennisjoukkueelle. Aiempaa kokemusta tulkkauksesta Heistosella ei ollut, mutta vaikka hän oli opiskellut ja tehnyt koko työuransa venäjäksi, oli suomi yhä hänen äidinkielensä. Niinpä hän lupautui tehtävään.

Tulkin työssä Viola Heistonen kävi katsomassa Suomen joukkueen pelejä ja tutustui samalla joukkueen jäseniin. Lopulta häntä pyydettiin esittelemään Minskiä vieraille, kuin turistiopasta konsanaan. Tämän kokemuksen innoittamana uusi urahaave kypsyi – nimittäin työ matkaoppaana – jossa voisi hyödyntää myös suomen kielen taitoa. Heistonen suoritti jo Minskissä asuessaan oppaan koulutuksen ja kerrytti kokemusta alalta.

Vuonna 1971 Viola Heistonen muutti tyttärensä kanssa viimein takaisin Inkerinmaalle – Leningradin alueelle Hatsinaan. Hatsinan pedagogisella liikuntaopistolla hän työskenteli yhä liikunnan opettajana vuosina 1971–1980. Työnsä ohessa hän kuitenkin pyrki ja pääsi suorittamaan maineikkaan Inturist-matkatoimiston opaskoulutuksen, ja sen myötä alanvaihto lopullisesti sinetöityi.

Ennen paluumuuttoaan Suomeen marraskuussa 1990, Viola Heistonen työskenteli matkaoppaana ympäri Neuvostoliittoa, jossa moni suomalainenkin pääsi tutustumaan maan kulttuurikohteisiin hänen opastamanaan.

Heistonen, Viola. Elämäni koulut : elämäni Neuvostoliitossa. Helsinki, Suomi: BoD – Books on Demand, 2020.

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Heistonen-suvun arkisto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Inkerinsuomalaisen Viola Heistosen haastattelu 22.11.2018 Imatralla. Haastattelijoina Lea Pakkanen ja Maiju Putkonen. SKSÄ 109. 2018.

Pääkuva: Viola Heistonen pikaluistelemassa Dynamo-stadionilla Moskovassa, talvella 1956. SKS KIA, Heistonen-suku arkisto CC BY 4.0