Pentti Lyytisen runo

Suomen kielestä.                 Marginaalissa: No 1216 Pöyt. 36 5/10. Painettu 1841 Sanansaattajassa 51 num

Olis lysti Lytisennik [Lyytisenkin]
Kerran ruveta runoillen:
Mistähän saanen sanoja
Pantavaks paperin päälle,
Saanenko heitä Savoista,
Vaiko kutsun Kainuhusta,
Maamme puolesta puhua,
Kielestämme kirjoitella?
Siit’ on Suomemme surunen
Kuin on pilkkana pidetty,
Alemmaksi arvattuna,
Miesten peräti parista,
Waikk’ on meiän mielestämme
Kieli kyllä kelvollinen,
Jolla saattaapi sanoa
Nimen kaikellen kalullen,
Sekä lausua Lakia,
Että Evangeliumia.
Kaswoipa kapalolapsi
Ennen miehenkin mitallen;

Waan on Suomemme suloinen
Käärittynä kätkyessä,
Kyllä pienessä pu’ussa [puvussa],
Aiwan halwassa hameessa.
Ikäwässä iltakauet
Saapi harmista haleta,
Waikk’on wuosia kulunut
Paljo kyllä kymmeniä:
Kolkuttanut kyllä kauvan
Ja ollut owen takana.
Rakastettu Ruohtalainen,
Jospa aukaset owea,
Kumartelen kunnialla,
Lasken lakkini alemma:
Suvaihte sanoja Suomen
Suosiolla seurahasi!
Ehk’on ennenkin eletty
Kielen entisen eduilla,
Niin on maksettu mahotoin,
Suuri summa suoritettu
Suomen köyhästä kylästä
Mataloistakin majoista.
Lainna kielellä Lakimme
Hakenunna hartahasti,
Rukoillunna Ruohtalaista

Raittihin rahan sivussa,
Kuin on pyyetty pykälät
Tutaksemme duomioista.
Se on ihmettä ikänsä
Ett’ ei tykätä tytöistä,
Waikk’ on silmiltä siviä,
Sekä poskilta punakka,
Wielä kieleltä kiwerä,
Sanoiltansa selvä seppä,
Joka taitaapi takoa,
Herroillenkin helkytellä.
Onhan Suomikin sukua,
Herroillenkin heimolainen:
Saattaahan sillä sanoa,
Selitellä selvän tiedon,
Waikka Saksasta sanomat,
Eli uskon ulkomailta;
Kirkastella kiiltäwäksi
Sekä waltikaan Wenäjän
Että ruunun Ruhtinoitten:
Sekä kukkua koreesti,
Että laulut lauleskella.
Suomi rukka on rutussa,

Sananlaskunsa salassa,
Jost’ on Suomemme sakia
Sanan parsista paraista.
Hän on toivonut todella
Sitä sulhaista suloista,
Outellut aina owessa,
Jospa wietäsiin wihille
Sulhasen suloisen kanssa,
Rinnallensa Ruohtalainen.
Lähestyyhän lapsukainen
Hywän isänsä etehen,
Walituksella wajaasta,
Muistutuksella mureista;
Tässä toiwossa tulemme
Lähemmäksi länsi puolta,
Jossa paistaapi paremmin
Aurinkomme ankaremmin,
Joka näkyypi nutusta
Suuri oppi olkapäiltä.
Täällä näkyypi näköisät
Taidon kynttilät kytewän,
Paistavan paremmin aina,
Opin koitto korkiammin.
Jos lienen paljo puhunna;
Äitimme kieltä kehununna,
Kuitenkin kumarran wielä,

Sananlaskunsa salassa,
Jost’ on Suomemme sakia
Sanan parsista paraista.
Hän on toivonut todella
Sitä sulhaista suloista,
Outellut aina owessa,
Jospa wietäsiin wihille
Sulhasen suloisen kanssa,
Rinnallensa Ruohtalainen.
  Lähestyyhän lapsukainen
Hywän isänsä etehen,
Walituksella wajaasta,
Muistutuksella mureista;
Tässä toiwossa tulemme
Lähemmäksi länsi puolta,
Jossa paistaapi paremmin
Aurinkomme ankaremmin,
Joka näkyypi nutusta
Suuri oppi olkapäiltä.
Täällä näkyypi näköisät
Taidon kynttilät kytewän,
Paistavan paremmin aina,
Opin koitto korkiammin.
Jos lienen paljo puhunna;
Äitimme kieltä kehununna,
Kuitenkin kumarran wielä,

Sekä korkeihen kotona,
Että majassa matalan.
Siwiä sowinnon poski,
Joka kaikki kaunistaapi,
Peittelee pienet wiatkin,
Riiat ratkaisee rajoilta.
Rakkaus on rauhan juuri
Sill’ on enemmän ewästä,
Joss’ on rakkaus rakettu,
Sanan lasku saavutettu,
Siin’ on siunaus sisällä,
Rauha kansa kartanolla,
Siin’ on walta wanhemilla,
Siinä lapsilla lakinsa.
Kuin ei Adami asuisi,
Wallihteisi wallan päällä
Maalla missäkään majassa,
Silloin onnesta osamme
Saisimme salatun voiman,
Seurata sovinnon tietä
Maailmassa matkallamme,
Sitten saisimme samata
Sisällen onnen owista,
Kaikissakin kartanoissa.