Kestimies Johan Tanholin (1863–1928)

”Etelleen nöyränä poikana luimin halki ankaroitten salojen kansan vanhoja henkisiä aarteita halulla hakien K K [Korkeasti Kunnioitetun] Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arvosaan arkistoon.”

Johan Tanholin kirjeessään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan 12.10.1893.

Johan Tanholin syntyi Viitasaarella Keski-Suomessa mäkitupalaisen leski Kaisa Tanholinin aviottomana lapsena. Johanin kutsumanimi oli Jussi. Toisinaan Jussi kertoi isänsä olleen paikkakunnalla kesää viettänyt ylioppilas, mutta lyhyessä omaelämäkerta-artikkelissa Keskisuomalaisessa hän mainitsee isäkseen ruotsalaisen maanmittausinsinöörin Karl Robert Beldanin. Mahdollisesta säätyläisisästä ei kuitenkaan ollut iloa Jussille, joka eli äitinsä kanssa köyhyydessä eri maatiloilla ja lopulta Pikkula-nimisessä mäkituvassa.

Äidin kuoltua 1891 Jussilla ei enää ollut kotia vaan hän nukkui yönsä talojen ja torppien uuninpankoilla. Kirkonkirjojen mukaan hän oli irtolainen. Jussi itse merkitsi kirjeisiinsä tittelikseen kestimies, mutta myös kansanrunouden kerääjä ja kansanrunoilija.

Vuodesta 1887 alkaen vajaan vuosikymmenen ajan hän postitti keruitaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan. Seuran kokoelmissa on noin 4700 perinneyksikköä Jussin toimittamia sananlaskuja, arvoituksia, satuja, runoja loitsuja ja taikoja. Samalta ajalta on säilynyt useita kymmeniä Jussin kirjeitä.

Jussi oli kirjallisesti lahjakas, originelli persoona. Hän käytti vahvaa, ilmeikästä kieltä, mikä ilmenee jo Seuralle osoitettujen kirjeiden puhutteluista ”K K [Korkeasti Kunnioitettu] Suomalaisen Kirjallisuuden Seura!! Ja ne toprat ukot siellä!” Jussi aloitti yhden kirjeistään. Kirjeiden aiheena olivat usein rahapalkkiopyynnöt, joita hän herkeämättä toisti.

Kaarle Krohn Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta kirjoitti Jussille helmikuussa 1892. Hän totesi, että Seura palkitsee kansanrunouslähetyksiä rahalla ainoastaan, jos ne ”on erinomaisella taidolla toimitettu”. Sellaisia eivät Jussin kokoelmat olleet, sillä Seuran vahva epäilys oli, että hän sepitti kansanperinnettä myös itse. Sellainen ei ollut sallittua. Siihenastisiin palkkioihin syynä ”on ollut enemmänkin sääli Teidän ahdinkotilaanne, vaikka tietysti [kokoelmissa] toisinaan hyvääkin on ollut.”

Seuran ja Jussin suhteeseen tuli särö, mutta Jussi ei silti lannistunut. Hän lähetti aineistojaan edelleen ja entiseen tapaan pyysi tai vaati niistä palkkiota. Jussi ei toistanut asiaansa turhaan, sillä hänelle herui edelleenkin pieniä rahasummia.

Jussin kansanperinneinnostus kuitenkin hiipui. Asiaan vaikutti se, että hän oli löytänyt toisen työsaran: hän laati maksusta pilkka-, rakkaus- ja juhlarunoja sekä rakkauskirjeitä. Pyyntöjä sateli kirjeitse aina Yhdysvaltojen suomalaissiirtolaisilta saakka. Lähiyhteisö oppi varovaiseksi runoilijan kanssa, sillä jos kohtelu ei Jussia miellyttänyt, epäsuosioon joutuneesta kiersi pian pilkkaruno.

Viitasaari on luonnonkaunista seutua, jossa sanottiin puhuttavan kauneinta suomen kieltä. Paikkakunta veti siksi puoleensa ylioppilaita ja taitelijoita. Vierailijoiden joukossa olivat kuvataiteilija Wilho Sjöström, säveltäjä Leevi Madetoja sekä kirjailijat L. Onerva, Juhani Aho ja Eino Leino. Tanholinin Jussi tutustui heihin kaikkiin – ja moniin muihin. Laaja tuttavapiiri ei kuitenkaan pelastanut häntä loputtomilta toimeentulohuolilta. Vuonna 1913 langanlaiha, kuoppaposkinen mies kirjoitti itsestään muun muassa näin:

Jussi eli vielä 15 vuotta ja kuoli 64-vuotiaana 1928.

LÄHTEET

Johan Tanholinin kirjeet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmat Helsingissä.

Möttönen, Markku 2005: Juho Tanholin, muuan alhainen kansanrunoilija. Viitasaari: Juhon kynäpiiri.