Vääpeli Sten Anders Wallin (1853–1937)

Sydämeni lemmitty M[aria]!!! Terve armani! Terve uskolinen ystäväni! terve maailmassa rakkain toverini

Sten Anders Wallinin kirjeen aloitus Maria Wilhelmina Karpille 15.5.1885.

Sten Anders Wallin syntyi torpan pojaksi Kiskon pitäjässä Varsinais-Suomessa. Hänen vanhempansa olivat Erik Juho Johansson ja Maija Stina Erikintytär Lindström. Sten Anders oli perheen nuorin lapsi. Hänen kutsumanimensä oli Antti. Sukunimi Wallin ilmaantui kirkonkirjaan Antin muutettua parikymppisenä toiseen pitäjään töihin. Sukunimikäytännöt olivat tuolloin vakiintumattomat: nimet vaihtuivat, ja monet keksivät sukunimensä itse, kun sille tuli tarvetta.

Antti lähti jo 13-vuotiaana rengiksi lähiseudun taloon. Tämä tapahtui suurten nälkävuosien aikaan 1866–1868. Antti koki olevansa onnekas saadessaan säännöllisen ruokapalkan satojen tuhansien suomalaisten nähdessä nälkää ja vaeltaessa ruuan perässä paikkakunnalta toiselle.

20-vuotiaana Antti pestautui lähipitäjässä Uskelassa tallirengiksi Karlbergin kartanoon. Siellä hän tutustui samassa talossa palvelevaan piikaan Maria Karpiin. Nuoret alkoivat seurustella ja ryhtyivät suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta. Antti pohti elämäänsä: miten tuleva perhe elätettäisiin? Oliko hänellä muita mahdollisuuksia kuin jatkaa renkinä tai muonamiehenä ja kohota korkeintaan torppariksi? Antti halusi jotain muuta. Hän oli nuorena renkipoikana käynyt muutamia kertoja isäntänsä kanssa Helsingissä. Myöhemmin hän muisteli: ”tulin siihen käsitykseen, että työmiehillä ja renkeillä kaupungissa oli paljon hauskimmat ja viehättävimmät olot kuin maalaisrenkillä. Komeat rakennukset kauppatorin lähistöllä, valoisat kadut ja valaistut kaupat katujen varsilla olivat näkemyksiä, jotka eivät hevin haihtuneet mielestäni.” Nuo muistikuvat olivat ratkaisevia, sillä Antti irtisanoutui rengin työstään ja lähti pääkaupunkiin.

Antilla ei kaupunkiin tullessaan ollut työtä tiedossa. Toimittaessaan mukaan saamansa kirjeen Suomen kaartissa toimivalle kirjurille tämä alkoi houkutella Anttia sotamieheksi kaartiin. Ja niin kävi, että Antista tuli sotilas. Hänen elämänsä sai aivan uuden suunnan. Seuraavana vuonna 1877 Venäjä julisti sodan Turkille. Suomen kaarti, joka oli tuolloin ainoa suomalaisista sotilaista koostuva sotajoukko, kuului Venäjän kaartin armeijakuntaan ja sai käskyn osallistua sotaan. Myös Antti joutui sotatantereelle Balkanille, selvisi hengissä ja palasi kotimaahan muutamia kuukausia myöhemmin. Suomen perustettiin näihin aikoihin asevelvollisuusarmeija, ja Antista tehtiin kouluttaja armeijaan. Samalla hän sai itse koulutusta, johon kuului sotilaan taitojen lisäksi esimerkiksi kaunokirjoitusta, maantiedettä ja terveysoppia. Muutamassa vuodessa kouluttamaton tallirenki kohosi vääpeliksi.

Sotilaspalvelu asetti rajoitteita Antin yksityiselämälle. Maria oli jäänyt entisille sijoilleen, ja nuoripari piti yhteyttä kirjeitse. Avioliiton solmiminen lykkääntyi useita kertoja. Tältä ajalta on säilynyt muutamia Antin kirjoittamia kirjeitä. Niistä voi päätellä, että vuosien epävarmuus koetteli erityisesti Mariaa. Rakkaus kuitenkin voitti ja häät vietettiin 1885, kymmenen vuoden seurustelun jälkeen.

Muutamaa vuotta myöhemmin Antti siirtyi taas uusiin tehtäviin: hänestä tuli Helsingin Seurasaareen perustetun kansanpuiston valvoja. Siinä työssä hän jatkoi eläkeikään asti. Perheen lapset – kaksi poikaa – saivat yliopistokoulutuksen.

KIRJALLISUUS

Leino-Kaukiainen, Pirkko 2011 : ”Nyt lasken minä pännäni tämä viherjäisen paperin päälle”: nuoren sotilaan kirjeitä 1800-luvun lopulta. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen & Kirsi Vainio-Korhonen (toim.), Kirjeet ja historiantutkimus, 194–219. Helsinki: SKS.

Leino-Kaukiainen, Pirkko 2005: Tuntematon sotilas Turkin sodassa. Sotamies S. A. Wallinin elämänvaiheet. Helsinki: SKS.