Allakat ja asiakirjat

Kirjoitustaitoa tarvittiin alkuvaiheissaan lähinnä käytännön tarkoituksiin, esimerkiksi taloudenpitoon ja veronkantoon. Näissä yhteyksissä myös laskutaito oli välttämätön.

Myös silloin, kun kirjoitus- ja laskutaito alkoivat levitä kansan keskuuteen, niiden ensimmäinen käyttötarkoitus oli yleensä käytännöllinen: kirjattiin velkoja ja saatavia, sopimuksia, testamentteja ja elinkeinoihin liittyviä tietoja.

Vanhin oppineistoon kuulumattoman ihmisen kirjoittama kirjallinen dokumentti Suomessa on 1600-luvun loppupuolelta. Kyse on eteläpohjalaisen talonpojan Heikki Yrjönpoika Pukin muistivihkosta, johon hän talletti pääasiassa veronkantoon liittyviä tietoja sekä antamiaan ja ottamiaan raha- ja tavaralainoja. Pukki toimi talonpoikaisena veronkantajana. Tässä työssä kirjalliset taidot olivat tarpeen.

1700-luvulta suomenkielisiä kouluja käymättömien ihmisten kirjoittamia dokumentteja on säilynyt jonkin verran. Ne edustavat lähes yksinomaan ”käytännöllistä kirjoittamista”. Esimerkiksi kiuruveteläinen lautamies Petter Wäisäin laati vuonna 1785 vaimonsa Brita Kärkäisen ”kalukirjoituksen” eli perukirjoituksen. (Katso kuva alkuperäisestä dokumentista tehtävän 2 yhteydessä.)

Hallinnossa käytetty kieli Suomessa oli 1800-luvun jälkipuolelle saakka ruotsi. Vaikka Suomi kuului vuodesta 1809 lähtien autonomisena alueena Venäjään ja noin 90 prosenttia kansasta puhui äidinkielenään suomea, asiakirjat laadittiin ruotsin kielellä. Silti ilmaantui yritteliäitä henkilöitä, jotka eivät ehkä halunneet maksaa kirjurin palkkiota vaan kirjoittivat sopimukset, velkakirjat ja vastaavat omatoimisesti suomeksi. Joskus virkamies laati niistä arkistoon ruotsinkielisen version suomenkielisen rinnalle.

Yksi kirjallistuvan kulttuurin ilmiö olivat almanakat eli allakat, jotka sisälsivät kalenterin, auringon nousu- ja laskuajat sekä muuta ajankohtaista tietoa. Ensimmäinen suomenkielinen almanakka ilmestyi vuonna 1705. Allakat olivat pienikokoisia ja edullisia, ja ne levisivät varsin laajalti kansan keskuuteen.

Kun almanakkoihin alettiin liittää jokaisen kuukauden kohdalle tyhjä välilehti, omistajalle tarjoutui mahdollisuus tehdä kirjaseen omia muistiinpanojaan. Allakkoja voitiin käyttää eräänlaisina työpäiväkirjoina tai niihin kirjattiin säätilat ja ”merkillisimmät tapaukset”. Luonnonilmiöitä kuten jäidenlähtöä seurattiin tarkasti ja päivämäärät kirjattiin muistiin.

Kirjallistuvassa yhteiskunnassa kirjoitustaitoa alettiin tarvita yhä useammin. Silti vielä 1800-luvulla oli hyvin tavallista, että monet ihmiset joutuivat turvautumaan kirjureihin. Talonpoikaiset kirjoittajat Antti Manninen ja Juho Kaksola muokkasivat mielipiteitä kirjoitustaidon puolesta: taito teki käyttäjästään riippumattoman, eikä paperilta ”luiskahda pieninkään sana, vaikka kuluisi kymmeniä vuosia ennenkuin tarvittaisiin katsoa”, Manninen korosti kirjassaan Taito ja Toimi (1863).

Useimmat ihmiset ovat tarvinneet kirjoittamista erilaisiin käytännön tarkoituksiin, mutta käytännöllinen kirjoittaminen on samalla harjaannuttanut tekijäänsä muuhunkin kynänkäyttöön.

Kirjallisuus

Kauranen, Kaisa 2009: Menneisyyden muistiinpanojen kirjo. Teoksessa Kaisa Kauranen (toim.), Työtä ja rakkautta. Kansanmiesten päiväkirjoja 1834–1937. Helsinki: SKS.

Kauranen, Kaisa 2013: Mitä ja miksi kansa kirjoitti? Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.), Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa, 19–54. Helsinki: SKS.

Makkonen, Anna 2002: Ääni ja kirjoitus. Omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta. Teoksessa Anna Makkonen (toim.), Karheita kertomuksia. Itseoppineiden omaelämäkertoja 1800-luvun Suomesta, 7–20. Helsinki: SKS.

Salmi-Niklander, Kirsti 2007: ’Kokemus varoitti, halu voitti.’ Juho Kaksola ja 1800-luvun kirjoittavan talonpojan ajatusmaailma. Teoksessa Eija Stark & Laura Stark (toim.), Kansanomainen ajattelu, 165–184. Helsinki: SKS.