Kansanperinteen kokoelmat

Suomessa ryhdyttiin 1800-luvulla innokkaasti keräämään vanhaa suullista perinnettä: runoja, sananlaskuja, arvoituksia, loitsuja, satuja sekä kuvauksia kansanomaisista tavoista ja uskomuksista.

Keskeinen toimija keruutyössä oli 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Perinnettä tallentamalla, tutkimalla ja julkaisemalla se halusi kansallisromanttisessa hengessä selvittää suomalaisten menneisyyttä ja kansallisia ominaispiirteitä.

Tavoitteena oli rakentaa suomalaista kansakuntaa, joka erottuisi muista kansoista niin kielensä, historiansa kuin identiteettinsä puolesta. Varhainen merkkipaalu tässä työssä oli Elias Lönnrotin kansanrunoista koostama Kalevala, joka ilmestyi 1835.

Alkuvaiheessa kansanrunouden kerääjät kuuluivat yleensä oppineistoon. Vähitellen toimintaan tuli mukaan myös tavalliseen kansaan kuuluvia henkilöitä. He olivat lukeneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kehotuksia kansanperinteen keruuseen esimerkiksi sanomalehdistä tai saaneet muuta kautta innostuksen keruutyöhön. Nämä kerääjät kuuluivat juuri siihen kansaan, jonka perinnettä he lähtivät kokoamaan. Keruutyö asetti heidät eräänlaiseen tarkkailuasemaan suhteessa omaan lähiyhteisöönsä samoin kuin siihen aineistoon, jota he hankkivat.

Kansankerääjät muodostivat ammateiltaan ja taustoiltaan kirjavan joukon. Eniten oli maanviljelyksestä elantonsa saavia, mutta myös käsityöammattien harjoittajia, työläisiä, sotilaita, kirkonpalvelijoita ja kauppiaita. He keräsivät perinnettä työnsä ohessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura palkitsi kerääjiä joskus pienillä rahasummilla, mutta yleensä palkkioina olivat seuran kustantamat kirjat. Eläminen kansanperinteen keruusta saatujen palkkioiden varassa ei ollut mahdollista, vaikka jotkut kerääjät sitä yrittivät.

Kansankerääjien motiivit kierrellä kyselemässä suullista perinnettä olivat moninaiset. Monet toimivat kotiseuturakkauden tai isänmaallisuuden innoittamina. Ajatus aineiston keräämisestä tieteellisen tutkimuksen tarkoituksiin tuotiin myös esille seuralle lähetetyissä kirjeissä. Tärkeä motivoiva tekijä keruutyölle oli näkemys siitä, että vanha suullinen kulttuuri oli katoamassa: oli kiire saada talteen muinaisia aikoja valottava tietous. Keruutyöhön kietoutuivat myös monet henkilökohtaiset syyt. Kerääjät toivoivat aineistojensa tai muidenkin kirjoitustensa julkaisua tai halusivat niiden säilyvän tuleville polville edes arkistossa.

Perinnettä keräävät kansanihmiset olivat uusi ilmestys maaseudulla. Ompelijatar Mathilda Österberg kertoi kirjeessään 1.1.1888, millä tavoin hänen keruutyönsä syrjäisessä Siippoon kylässä Vihdissä oli sujunut.

Kylässä eli eräs pikkunoidaksi kutsuttu ”vanha akka”, joka osasi paljon satuja ja taikoja. ”Kauan sain pyytää ennen kuin akka rohkeni antaa tietonsa puhkea sanoihin”, Mathilda Österberg kirjoittaa ”mutta kun hän kerran sai päästä kiini, niin sieltä tuli sanoja niin runsaassa mitassa, että niitä tuskalla taisi eroittaa toisiistansa. [- -] Mutta kun hän huomaitsi että kirjoittelin niitä muistiin silloin kysyi akka epäillen: ettehän vaan niillä mitään pahaa tarkoittane?”

Mathildan rauhoittelujen jälkeen nainen suostui paljastaman joitakin taikojansa, mutta seuraavana päivänä hän vaikeni täysin. Syyksi hän kertoi pelkonsa joutua rangaistuksi taikojensa vuoksi. Vakuuttelut eivät enää auttaneet, ja ”niin sain tyytyä sihen kuin olin kuullut”, Mathilda päätti kirjeensä.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS

Mathilda Österbergin keruusidos Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin kokoelmissa.

Mikkola, Kati 2013. Kansanrunouden kokoelmat. Kerääjinä kuuliaisia avustajia ja visionäärejä. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.), Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa, 337–378. Helsinki: SKS.

Mikkola Kati & Laitinen, Lea 2013: Mielen ja kielen muutoksia. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.), Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa, 413–463. Helsinki: SKS.