Omaelämäkerrat

Ihmiset ovat aina muistelleet elettyä elämäänsä, mutta vain kirjoitustaitoiset ovat voineet tehdä sen paperilla. Kun kansanihmiset oppivat kirjoittamaan, myös he ryhtyivät tekemään elämästään merkintöjä. Elämäkerran yksinkertaisimpana versiona voidaan pitää Raamatun alkulehdille muistiin merkittyjä syntymä-, kaste-, avioliiton solmimis- ja kuolinpäiviä. Merkintöjen kohteena oli tällöin perhe, joskus monessa sukupolvessa.

Suullisessa kulttuurissa runo ja laulu olivat ihmisille tuttuja tapoja ilmaista itseään. Omaelämäkerratkin taipuivat runomittaan – ja siirtyivät kirjoitustaidon yleistyessä myös paperille. Räätälistä ruotuvaivaiseksi joutunut Juhana Ihalainen käsitteli omaelämäkertarunossaan muun muassa aviotonta syntyperäänsä, joka oli hänelle katkera kokemus:

Elämäkerrallinen tietoisuus on voinut vahvistua eri tavoin, esimerkiksi hautajaisissa oli tapana käydä läpi vainajan elämänvaiheita. Tällaisia puheita ilmestyi painettunakin, ne tosin käsittelivät lähes aina säätyläisiä. Sanomalehdetkin alkoivat julkaista muistosanoja tunnetuista henkilöistä. Myös monia hartauskirjoja, jotka olivat suosittua lukemista, leimasi omaelämäkerrallinen tunnustuksellisuus.

Vanhoissa virsikirjoissa oli Ajan-tiedoksi nimetty osio, jossa käytiin lyhyissä merkinnöissä läpi maailmanhistorian tärkeitä vaiheita. Jotkut kirjoittivat oman elämänhistoriansa samaan tapaan vuosilukujen mukaan. Räätäli Efraim Lindgrenin ”Muisto kirjassa” tarina alkaa Ajan-Tiedoista kopioiduilla merkinnöillä vuodesta 68 jKr., mutta siirtyy 1700-luvulta lähtien käsittelemään kotipitäjä Laitilan historiaa ja sitten oman perheen vaiheita. Lopussa kirjoitus saa päiväkirjan piirteitä. Tekstilajien rajat olivat häilyvät.

Elämäntarinoita kirjoitettiin monista eri syistä. Epätavallisia vaiheita kokeneilla henkilöillä oli tarve tallentaa kokemuksensa: valtameripurjehdus, sotaan lähtö, rikastuminen tai köyhtyminen, rikos ja rangaistus. Kirjoittaja tunnusti virheitään, puolusti tekojaan, opetti lukijaa tai purki pettymyksiään. Monet kirjoittivat lapsilleen. Osa elämäntarinoista oli ihanteellisia ja isänmaallisia – kirjoittaja oli selvästi saanut vaikutteita edistyksen ja kansanvalistuksen aatteista. Joistakin tarinoista nämä piirteet puuttuvat kokonaan

Muutamia omaelämäkertoja julkaistiin jo kirjoittajan elinaikana, mutta yleensä ne jäivät käsikirjoituksiksi perheen piiriin ja myöhemmin ehkä arkistoon. Monet tekstit jäivät unohduksiin. Suomessa tutkijat alkoivat systemaattisesti kartoittaa näitä tekstejä arkistoissa ja kirjastoissa vuosituhannen vaihteen tienoilla. Useissa Euroopan maissa näin tapahtui jo aiemmin.

KIRJALLISUUS

Kuismin, Anna 2011: Hänen itsensä kertomana. 1800-luvun kansanihmiset ja oman elämän kirjoitus. Teoksessa Kirsti Salmi-Niklander, Sami Suodenjoki & Taina Uusitalo (toim.), Lukeva ja kirjoittava työläinen, 21–47. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura.

Kuismin, Anna 2013: Päiväkirjat ja omaelämäkerrat. Aikain muistot ja kokemusten koulut. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.), Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa, 60–97. Helsinki: SKS.