Runot ja arkkiveisut
Runot ja laulut kuuluivat suomalaiseen kansankulttuuriin ja siirtyivät suullisessa muodossa sukupolvelta toiselle. 1800-luvun kuluessa vanhaa runoperinnettä alettiin kirjoittaa muistiin. Runolaulajat olivat kirjoitustaidottomia, ja runojen muistiinmerkitsijöinä toimivat oppineet, jotka halusivat tallettaa vanhaa perinnettä. Tällä tavoin sai alkunsa Elias Lönnrotin koostama suomalaisten kansalliseepos Kalevala (1835 ja 1849).
Kalevalan mitalla
Oli tavallista, että runoja syntyi myös ajankohtaisista aiheista, kuten sodista, onnettomuuksista tai vaikkapa paikallisen virkamiehen kelvottomuudesta. Vanhojen runolaulujen tapaan ajankohtaisrunous levisi pitkään laulettuna, mutta yleistyvän kirjoitustaidon ansiosta yhä useampi runoniekka kykeni kirjoittamaan tuotoksensa myös paperille. Runoja levitettiin käsikirjoituskopioina ja niitä alkoi ilmestyä myös sanomalehdissä ja arkkipainatteina eli arkkiveisuina.
Suomenmielinen sivistyneistö ”löysi” 1800-luvun puolivälin tienoilla kansan keskuudesta useita taitavia ajankohtaisrunoilijoita, jotka saivat sanomalehdissä maanlaajuista huomiota. Innostusta herätti se, että kalevalamittaa käyttäneet runoniekat osoittivat vanhan runoperinteen jatkuvan, vaikkakin uusin aihein. Heidän kirjoitustaitonsa antoi myös uskoa suomalaisten kykyyn luoda kirjallista kulttuuria. Tunnettujen runoniekkojen lisäksi maassa oli lukuisia sanaseppoja, joiden runot levisivät maantieteellisesti pienemmillä alueilla.
Riimillistä sen olla pitää
Runojen tärkeä asema sekä viihteenä että itseilmaisun ja tiedonvälityksen kanavina jatkui 1900-luvulle saakka. 1800-luvun kuluessa loppusointuiset runot kuitenkin yleistyivät alkusointuisten kustannuksella ja jättivät lopulta kalevalamitan varjoonsa. Runoja ryhdyttiin kääntämään muista kielistä, ja romanttiset rakkausrunot valtasivat alaa. Myös henkirikoksista tai muista kauheista tapauksista kertoneet riimit saivat suuren suosion.
Uudet riimilliset runot levisivät tehokkaasti arkkiveisuina, muutaman sivun vihkosina, joita painettiin vuosikymmenten kuluessa valtavat määrät. Vaatimattomat painatteet olivat halpoja ja siksi köyhänkin kukkarolle sopivia. Arkkiveisukulttuurille noin 1870-luvulta 1920-luvulle oli ominaista, että runojen kirjoittajat, kustantajat ja myyjät tulivat lähes yksinomaan tavallisen kansan keskuudesta.
Monet arkkiveisujen tekijät painattivat runot omakustanteina kirjapainossa ja myivät niitä etenkin markkinoita kierrellen ja itse veisuja esittäen. Sivistyneistö suhtautui arkkiveisuihin kielteisesti ja arvosteli niiden pinnallisia aiheita ja heikkoa kirjallista tasoa. Arkkiveisujen tekijät ja levittäjät joutuivat lehdistössä pilkan kohteeksi, mutta heidän kansansuosionsa oli silti suuri.
Suullisesta kirjalliseksi – kirjallisesta suulliseksi
Runoniekkojen sepittämät kalevalamittaiset runot ja arkkiveisuissa painetut riimilliset runot olivat molemmat ilmaisumuotoina sekä suullista että kirjallista kulttuuria. Niiden kulta-aika oli ajanjaksolla, jolloin suomalainen yhteiskunta siirtyi yhä enemmän suullisesta viestinnästä kirjallisen kulttuurin ja tiedonvälityksen piiriin.
Kuvaavaa on, että itse runoissa käytettiin puhumiseen, kuulemiseen ja kirjoittamiseen liittyviä verbejä rinnakkain. ”Kynälläni kirjoittelen / mitä minä luulen / sitä suullani sanelen / vaikka kaikkein kuullen”, sepitti runoniekka Pietari Makkonen runossaan Suomettaren sorrannasta 1840-luvulla.
Kuuntele Frans August Kaseliuksen Murheweisu:
