Kenen Kalevala on?

Kenelle Kalevala kuuluu, entä voiko Kalevalaa pitää suomalaisten eepoksena?

Kysymykseen, onko Kalevala suomalainen eepos, saattaa olla vaikea vastata. Vuonna 1849 ilmestynyt Kalevala on saanut aseman Suomen kansalliseepoksena. Juhlittaessa eeposta Kalevalan päivänä 28.2. juhlimme suomen kieltä, historiaa, tapoja ja perinteitä. Tosiasiassa Kalevalan pohjana olevat runot eivät ole vain Suomesta kerättyjä, vaan suurin osa, erityisesti Kalevalan tärkein eeppinen runoaines, on tallennettu Suomen rajojen ulkopuolelta, Vienan Karjalasta.  Esimerkiksi Venäjän Karjalassa Kalevalaa kutsutaan karjalais-suomalaiseksi eepokseksi, koska eepoksen pääasiallinen runoaineisto on Karjalan puolelta.

Viime vuosina Suomessa asuvat nuoret karjalaiset ovat kritisoineet Kalevalan käyttöä suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa. On esitetty, että Lönnrot muokkasi liikaa runoja, ja sijoittaessaan ne osaksi kuvitteellista Kalevalan kertomusta, hän vei alkuperäisiltä runoilta ja karjalan kieleltä niiden perimmäisen ilmaisumuodon. Kalevalan kautta suomen kieli ja kulttuuri alkoivat kukoistaa, mutta samalla karjalainen kulttuuri pakotettiin tiettyyn muotoon osana eeposta. Kalevalaan on liitetty omistajuuteen liittyviä kysymyksiä siitä, mistä kielellisistä ja kulttuurisista aineksista Kalevala on rakennettu ja kenen kulttuuriperintöä eepos on. Puhutaan kulttuurisesta omimisesta(tai lainaamisesta), jolla tarkoitetaan toisen kulttuurin elementtien käyttämistä omiin tarkoituksiin.

Lönnrot hyödynsi toisen kulttuurin, Karjalan, runoainesta saavuttaakseen eeppisen kertomuksen Kalevalan sankareista ja tarjotakseen tämän kautta suomalaisille oman kielisen teoksen. Lönnrotin aikaan ei puhuttu kulttuurisesta omimisesta, eikä Lönnrot kokenut anastaneensa karjalaisilta heidän kulttuurisia elementtejään. Koska Karjalan rajojen molemmin puolin puhuttiin lähes samaa kieltä (toki murteellista), alue nähtiin osana suomalaista kulttuuria. Karjalaiset tavat ja ortodoksinen uskonto edustivat rikkaan runolaulukulttuurin kanssa muinaisuutta, mutta toisinaan tavat saattoivat näyttäytyä kerääjälle vieraina ja outoina. Esimerkiksi kirkollisen vihkimisen puute Venäjän Karjalassa ihmetytti Lönnrotia. Sitaatti on Lönnrotin kirjoituksesta ”Häätawoista Pääjärven Seuduilla Wen. Karjalassa” (Mehiläinen joulukuu 1837):

Voidaan myös kysyä, mitä Lönnrot teki karjalan kielelle kootessaan runoista eeposta. Lönnrotin tavoitteena oli yhdistää Suomessa ja Karjalassa puhuttavat murteet yleiskielen muotoon, jotta Kalevala olisi mahdollisimman monelle ymmärrettävä. Tämä kielellinen siloitustyö tarkoitti sitä, että tallennettujen runojen kielelliset ja paikalliset ominaispiirteet hävisivät, kun ne päätyivät osaksi Kalevalaa. Lönnrotin aikaan suomen kieli oli vielä kehittymässä oleva kieli, jolla ei ollut kirjallista perinnettä eli ei ollut olemassa oikeaa tapaa kirjoittaa suomeksi. Lönnrot muokkasikin Kalevalallaan suomen kirjakieltä sellaiseksi kuin se on nykyään. Katso lisää Kalevalan ja suomen kielen eroista ja yhtäläisyyksistä sivustolla Avoin Kalevala.

Muokatessaan suullisen runolaulukulttuurin ainesta Kalevalaan Lönnrot toi suomen kieleen runsaasti uusia sanoja, kuten

Lönnrot, Elias 1990: Valitut teokset 2: Mehiläinen. (Toim. Raija Majamaa.) Helsinki, SKS.