Kalevala perustuu kirjallisiin malleihin

Miten 1800-luvun kirjalliset esikuvat vaikuttivat Kalevalaan?

Lönnrotin ja muiden suomalaismielisten sivistyneistömiesten tavoitteena oli saada julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta. Monille sivistyneistön edustajille ja lukijoille kansanrunoja ja niiden kuvastamaa maailmaa läheisempiä olivat ajan kirjalliset mallit.

Lönnrotilla oli Kalevalaa laatiessaan selkeät käsitykset siitä, mitä aineksia yhteen keskeiseen kaunokirjallisuuden lajiin , eepokseen, kuului. Lähimpänä esikuvina toimivat Antiikin homeeriset eepokset ja romantiikan ajatukset kirjallisuudesta. Romantiikan eeposkäsitys korosti eepoksen kuvastamaa ihanteellista menneisyyttä ja juonellista eheyttä, joita Lönnrotin lähti Kalevalallaan tavoittelemaan. Lönnrot oli myös tutustunut saksalaisen F. A. Wolfin eeposteoriaan, jonka mukaan alun perin suulliset laulut voidaan koota yhteen eepokseksi yhden tai useamman henkilön toimesta. 

Samanaikaisesti kun Lönnrot työskenteli Kalevalan parissa yhteiskunnassa vallitsi ”romaani-kiihko”, romaanikirjallisuuden kasvava suosio ja sen vaikutus lukijoiden sivistämiseen. Romaaniin liitetty kiihko ja kiihkeys viittasivat uudenlaiseen lukemiskulttuuriin, jossa yhteisöllisen lukemisen sijaan alettiin lukea ajanvietteeksi, itseään viihdyttääkseen. Romaanien sisältö myös poikkesi aiemmasta kirjallisuudesta käsitellen esimerkiksi romanttista rakkautta. Näin romaaniin liitettiin ajatuksia kevytmielisyydestä, jopa paheellisuudesta. Myös Lönnrot ohjasi Kalevalan lukijoita niin, etteivät lukijat yhdistäisi Kalevalaa, muinaisen ajan tapahtumista kertovaa eeposta romaanien kevytmieliseen maailmaan. Selittäessään Kalevalassa runsaasti esiintyviä kosintakohtauksia Lönnrot totesi seuraavaa:

Toisaalta Lönnrot oli tietoinen siitä, mitä ajan sivistyneistö luki. Niinpä hän liitti Kalevalaan kaunokirjallisuudesta tuttuja kohtauksia, jotka lukijoiden oli helppo tunnistaa. Esimerkiksi nuoren naisen kuolema (Aino ja Kullervon sisar) oli 1800-luvun keskeistä kuvastoa, jossa korostuivat viattomuus, puhtaus ja neitseellisyys.

Akseli Gallen-Kallela: Aino-triptyykki, luonnos, ajoittamaton. Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen.

1800-luvun kouluja käyneet lukijat olivat tottuneet erilaisiin kirjallisiin viesteihin. Kalevalan kertoja lähestyi lukijoita itse runoissa tai erilaisissa kokoelmaa valaisevissa selityksissä: esimerkiksi Lönnrotin viestejä lukijoille voi löytää eepoksen rakenteesta, sisältöreferaateista, lukijoiden puhuttelusta, Kalevala-selityksistä, kirjeistä ja lehtikirjoituksista sekä erilaisista eepoksen runojen sisältämistä toivotuksista ja varoituksista (esim. ks. Äiti Kalevalassa). 

Monikaan sivistyneistölukijoista ei osannut lukea Kalevalaa. Sen runokieli oli vaikeaselkoista ja eepos vilisi outoja sanoja, jotka eivät avautuneet heikosti suomea osaavalle lukijakunnalle. Niinpä Kalevalan (ja muidenkin kansanrunokokoelmien) suorasanainen esipuhe saattoi olla ainoa osa eepoksesta, jota luettiin, ja jota ymmärrettiin. Esipuhe kirjallisena lajina oli tuttu myös romaanikirjallisuudesta.

Esipuhe ohjasi ja perehdytti lukijoita itse teokseen:  

Näin aloittaa Lönnrot Kalevalan laajennetun laitoksen esipuheen. Lönnrot kutsuu eeposta kirjaksi, esittää sen kertovan esivanhempien elämästä sekä korostaa, että käsillä oleva laitos on entistä (Vanhaa Kalevalaa, 1835) täydellisempi (ks. Avoin Kalevala).

Apo, Satu 2002: Kertojan ääni Kalevalassa. Teoksessa Pekka Laaksonen ja Ulla Piela (toim.), Lönnrotin hengessä. Kalevalaseuran vuosikirja 81. Helsinki, SKS.
Apo, Satu 2004: Laulaen vai kirjallisesti luoden? Uuden Kalevalan valmistumisprosessi Elias Lönnrotin kuvaamana. Teoksessa Anna-Leena Siikala, Lauri Harvilahti & Senni Timonen (toim.), Kalevala ja laulettu runo. Helsinki, SKS.
Ihonen, Markku 1999: Keskustelu romaanista 1800-luvun puolivälissä. Teoksessa Yrjö Varpio & Liisi Huhtala (toim.), Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. Suomen kirjallisuushistoria 1. Helsinki, SKS.
Karkama, Pertti 2001: Kansakunnan asialla. Elias Lönnrot ja ajan aatteet. Helsinki, SKS.