Kalevala pohjautuu laulettuihin runoihin

Onko Kalevala kirja vai suullinen esitys?

Suullisen perinteen tallennuskäytäntöjen taustalla oli sivistyneistön kiinnostus tavallista kansaa ja kansanomaisia tapoja kohtaan. Tämä näkyi myös kaunokirjallisuudessa, jossa luotiin ihannekuvaa työtätekevästä ja vaiteliaasta rahvaasta (J. L. Runebergin runo Saarijärven Paavosta 1830, Hirvenhiihtäjät 1832). Sivistyneistön mielestä kansan ihmistä tuli ymmärtää ja arvostaa – ja väylä kansan maailmaan ja suomen kieleen löytyi laulettujen kansanrunojen kautta.

Katsottiin, että suomen kieli esiintyi puhtaimpana kansanrunoudessa, ja samalla runojen kuvastama menneisyys kiehtoi sivistyneistöä. Kun suullista runoutta alettiin systemaattisesti kerätä 1800-luvun puolivälissä, käsitys tekstistä oli toinen kuin mitä me nykyään ajattelemme tekstistä. 1800-luvun tekstikäsitys pohjasi romantiikkaan, joka käsitti suullisen kansanrunon alkuperäiseksi ja aidoksi runoudeksi. Ajateltiin, että kansanrunoissa ilmeni kansan erityislaatu. Ajatus oli peräisin saksalaiselta J. G. Herderiltä. Herder painotti tunteita ja kieltä ihmiselle luontaisena ilmaisumuotona. Erityisesti tämä koski lyriikkaa.

Kuva: Lönnrot, Elias: Kanteletar, elikkä, Suomen kansan vanhoja lauluja ja virsiä. Helsinki: SKS, 1997.

Kansanlyriikan kokoelmassa, Kantelettaressa, Lönnrot määritteli Herderiä mukaillen lyriikan ihmisen toiseksi, pyhäksi kieleksi tarkoittaen sillä sitä, että lyriikan kielen avulla voidaan ilmaista vaikeita asioita, joista muuten ei voida puhua.

Romanttinen oli myös Lönnrotin ajatus kansanrunojen synnystä. Lönnrot katsoi, että runot syntyivät ilman erityistä tekijää, runoilija-laulajaa, ja että niitä lauloivat kaikki. Myös erilaisten kirjoitusten ajateltiin olevan yhteisiä. Esimerkiksi sanomalehtikirjoitukset tai muut saatettiin julkaista ilman kirjoittajan nimeä. Lönnrotin aikaan ei tunnettu plagiaatteja tai väärennöksiä.

Suullinen runo ajateltiin kirjallista runoa arvokkaammaksi ja aidommaksi. Lönnrot kommentoi Kalevalan (1849) esipuheessa suullisen ja kirjallisen tekstin suhdetta seuraavasti:

Kun kirjan saa käteen,

Kalevalamitalla laulettu tai saneltu kansanrunous on syntynyt ja kehittynyt eri aikoina. Myyttirunot kuvaavat alkuaikojen luomistekoja, maailman ja inhimillisen kulttuurin syntyä. Kertovien eli eeppisten runojen päähenkilönä on usein laulaja, šamaani, tietäjä, joka tekee matkoja tuonpuoleiseen, vainajien maailmaan tai seikkailee kosinta-, ryöstö- ja pakomatkoilla. Lyyriset laulut tulkitsevat ihmisen omia henkilökohtaisia tunteita. Elämän käännekohtiin liittyvä rituaalirunous keskittyy erityisesti häihin, karhunpeijaisiin ja kuolemaan. Loitsut ovat sanamagiaa, joilla pyrittiin vaikuttamaan ympärillä oleviin asioihin.

Vanha laulutraditio oli elävää koko Suomessa 1500-luvulle saakka. Uskonpuhdistuksen jälkeen luterilainen kirkko kielsi laulujen käytön leimaten koko lauluperinteen pakanalliseksi. Samaan aikaan uudet, lännestä saadut musiikilliset virtaukset ja tanssillinen perinne vahvistuivat Suomessa. Vanha runolauluperinne alkoi vähitellen hävitä maan länsiosista, myöhemmin myös muualta. Vienan Karjalassa runolaulu on elänyt pisimpään. 

Kalevala sisältää laajan kirjon erilaista kansanrunoutta, vaikka eepos onkin nimenomaan eeppinen eli kertovainen runoelma. Kalevalasta löytyy runsaasti lyyrisiä runoja, loitsuja, häärunoja ja sananlaskuja. Lönnrotin tavoitteena oli sisällyttää eepokseen mahdollisimman laajasti eri kansanrunonlajit, ja näin kuvata kansanomaista maailmaa, ihmisiä ja tapoja.

Lönnrot jaotteli eri runot lajeihin eli genreihin. Myös runolaulajilla oli käsitys eri runolajeista ja niiden tehtävistä. Yleensä laulajat määrittelivät runoja niiden käyttöyhteyden tai esimerkiksi eri sävelmien mukaan. Paimenessa laulettiin paimenlauluja, lasta nukuttaessa Tuonela-aiheisia tuudituslauluja. Karhua kaataessa otettiin käyttöön karhunkaatoloitsuja.

Kansanrunojen jakaminen eri lajeihin auttaa meitä ymmärtämään eri runotekstien merkityksiä ja käyttötarkoituksia, koska emme voi enää haastatella laulajia ja kysyä, mitä kulloinenkin runo tarkoitti.

Kalevala ei kuitenkaan sisällä aivan kaikkia runoja, joita tavallinen kansanosa lauloi. Esimerkiksi seksuaaliset tai aggressiiviset runot, ajankohtaisia asioita ja kylän ihmisiä kommentoivat rahvaanlaulut sekä uudempi, riimillinen laulu jäivät sen ulkopuolelle. Lönnrot itse tallensi laajan kokoelman seksirunoja, joka julkaistiin vasta vuonna 1997 Suomen Kansan Vanhat Runot -kokoelmassa. Tässä Lönnrotin ylöskirjaama runo ”Vitun ja kyrvän taistelu”:

Sen sijaan esimerkiksi kirjailijat, jotka innostuivat romantiikastaja karelianismista, hyödynsivät riimillisen laulun aiheita ja mittaa omissa teoksissaan. Seuraavassa esimerkissä havainnollistetaan 1) yhtä riimillisen runon muistiinpanoa ja sen uudelleen käyttöä 2) runoilija Otto Mannisenrunossa Kosken ruusu (1897). 

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto (SKS KIA, AI908):

Otto Mannisen runo Kosken ruusu (1897):

Asplund, Anneli 1981: Riimilliset kansanlaulut. Teoksessa Anneli Asplund & Matti Hako (toim.), Kansanmusiikki. Helsinki, SKS.
Kallio, Kati, Tuomas M. S. Lehtonen, Senni Timonen, Irma-Riitta Järvinen ja Ilkka Leskelä 2017: Laulut ja kirjoitukset. Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa. Helsinki, SKS.
Hämäläinen, Niina ja Karhu, Hanna 2019: Elias Lönnrot, Otto Manninen ja tekstin tuottamisen prosessit. Teoksessa Niina Hämäläinen, Hanna Karhu & Silja Vuorikuru (toim.), Satuperinteestä nykyrunoon. Suullisen perinteen ja kirjallisuuden yhteyksiä. Helsinki, SKS. 
Kuusi, Matti 1963: Suomen kirjallisuus I. Kirjoittamaton kirjallisuus. Helsinki, Otava.
Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki, SKS.