1.Vainot käynnistyvät

Uuden neuvostovallan yksi keskeinen tunnuspiirre bolševikkien valtaannoususta lähtien oli valtionterrori. Poliittiset vainot Neuvostoliitossa alkoivat vähitellen kiihtyä 1920-luvun loppupuolella Josif Stalininvakiinnuttaessa valtaansa.

Vuoden 1917 Venäjän vallankumoustenja pian niiden jälkeen Venäjällä syttyneen sisällissodanaikana bolševikitpyrkivät väkivallalla ja terrorilla vakiinnuttamaan asemansa. Neuvostoliiton ensimmäinen johtaja ja pääideologi Vladimir Leninperusti jo vuonna 1917 Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tšekan ”vastavallankumouksellisten sabotöörien” eli poliittisen opposition hävittämistarkoituksessa. Pian alkunsa sai Neuvostoliiton vankileirijärjestelmä. Venäjän sisällissodan aikana kesällä 1918 osa vankiloista siirrettiin Tšekanalaisuuteen ja tuolloin alettiin myös luomaan uudenlaisia pidätyskeskuksia, joita virallisesti kutsuttiin keskitysleireiksi.

Leninin kuoltua vuonna 1924, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen(NKP) ensimmäiseksi puoluesihteeriksi nousi valtakamppailun jälkeen Josif Stalin. Vähitellen Stalin onnistui kukistamaan poliittiset kilpailijansa ja toisinajattelijat. 1930-luvulle tultaessa hän oli käytännössä jo yksinvaltiaan asemassa. Lähes kolme vuosikymmentä kestäneellä valtakaudellaan, eli vuosina 1924–1953, Stalin kiihdytti poliittiset vainot ennennäkemättömään mittakaavaan. Vainojen uhreiksi joutui niin venäläisiä kuin Neuvostoliiton etnisiä vähemmistöjäkin, puolueen ja armeijan eliittiä, intelligentsianedustajia kuin tavallisia työläisiä ja talonpoikiakin. Neuvostoliiton turvallisuuspalvelusekä Gulag-järjestelmämuodostivat vainokoneiston kivijalat.

Stalin korvasi 1920-luvulla harjoitetun NEP-talouspolitiikan viisivuotissuunnitelmilla tavoitteenaan teollistaa maatalousvaltainen Neuvostoliitto ennätysvauhtia. Tavoitteiden saavuttamiseksi käytettiin häikäilemättömiä keinoja: yksityisomaisuuden pakko-ottoja sekä massakarkotuksia, mitkä johtivat laajoihin nälänhätiin ja suureen kärsimykseen ympäri maata. Toimenpiteet kohdistuivat erityisen kovaa maatalousväestöön, kuten inkerinsuomalaisiin. Myös Muurmannin alueen asukkaat pakotettiin siirtymään itsenäisestä elinkeinonharjoittamisesta poro- ja kalastuskolhooseihin.

Stalinin aloitteesta ja NKP:nhyväksymänä vuonna 1930 käynnistettiin ohjelma ”kulakkien tuhoamiseksi luokkana”. Kulakkioli halventava termi, jolla viitattiin varakkaaseen talonpoikaan. Käytännössä kollektivisointitoimenpiteet kohdistuivat kuitenkin kaikkiin talonpoikiin omaisuuden määrästä riippumatta. Omaisuuden pakko-ottojen päämääränä oli maatalouden kollektivisointi: yksityistilojen korvaaminen kolhooseillaja siirtyminen yhteisomistajuuteen. Lisäksi kulakeiksi leimatut talonpojat oli määrä häätää kotialueiltaan Neuvostoliiton sisäiseen karkotukseen. Virallisesti Neuvostoliitto julisti vähemmistökansallisuuksien tasa-arvoisuutta, mutta juuri etnisyyttä kuitenkin alettiin 1930-luvulla käyttää karkotusperusteena. Toimenpiteiden toteutuksesta vastasi Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu, joka tuolloin tunnettiin lyhenteellä GPU.

Talonpoikaiston vastaisen kampanjan seuraukset olivat katastrofaaliset. Ympäri Neuvostoliittoa kärsittiin nälänhädästä, joka saavutti huippunsa vuosina 1932–1933 ja jonka seurauksena menehtyi arviolta 5–7 miljoonaa henkeä. 1930-luvulla arviolta 45 000 inkerinsuomalaista karkotettiin Leningradin alueelta Siperiaan, Keski-Aasiaan, Muurmannin alueelle sekä muualle Neuvostoliiton kaukaisimpiin osiin saakka. Karkotusten uhreiksi joutui yli kolmasosa koko inkerinsuomalaisesta väestöstä. Väestönsiirtojen tarkoituksena oli hajottaa epäilty vastarinta, vahvistaa NKP:nja Stalinin valtaa sekä turvata Neuvostoliiton raja-alueita. Etenkin Ukrainassa, jossa järkyttävä nälänhätä koetteli miljoonia kansalaisia, pakkokollektivisointi oli käynnistänyt talonpoikaislevottomuuksia sekä kapinointia, mikä säikäytti neuvostojohdon.

1930-luvulla tapahtui merkittävä käänne myös Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikassa. Kansallisista tasavalloista ja alueista koostuvan monikansallisen valtion sijaan ruvettiin luomaan yhtenäistä neuvostoidentiteettiä. Tämän paikallisen nationalismin vastaisen kampanjan myötä myös Neuvosto-Karjalan tilanne muuttui merkittävästi. Vuosina 1932–1933 käynnistettiin sarja hyökkäyksiä Karjalan kansallisuuspolitiikkaa kohtaan. Niihin kuuluivat muun muassa syytökset lavastetusta ”Suomen pääesikunnan salaliitosta”, kolhoosien ja raja-alueiden puhdistukset alkuvuodesta 1933. Lisäksi Karjalan puoluejohtaja Kustaa Roviota arvosteltiin siitä, että Karjala ei ollut täyttänyt Moskovan määräämiä metsätyötavoitteita kansallisuuspolitiikan virheistä ja kulakkientoiminnasta johtuen. Muutokset suhtautumisessa kuvastavat Neuvostoliiton turvallisuusviranomaisten epäluulojen heräämistä suomalaisia ja SKP:ntoimintaa kohtaan. Tämän seurauksena suomalaiset saivat vakoilusyytteitä, puoluejäseniä erotettiin ja myös puna-armeijassa palvelevat suomalaiset joutuivat epäilyksenalaisiksi. Vielä 1930-luvun alussa suomalaisten hallitseva rooli Karjalan puoluekoneistossa kuitenkin säilyi, toisin kuin muualla Neuvostoliitossa, jossa puoluepuhdistuksissa venäläisten suhteellista osuutta puoluejäsenistössä kasvatettiin.

Vuonna 1934 tilanne jälleen muuttui ja vainot alkoivat kiihtyä. Ratkaiseva tapahtuma oli Sergei Kirovin murha. Kirov oli poliitikko, bolševikkivallankumouksellinen ja Stalinin läheinen ystävä, joka toimi NKP:nLeningradin alueen johtajana ja Politbyroonjäsenenä. Stalin käytti tukijansa kuolemaa häikäilemättömästi tekosyynä aloittaa laajat puoluepuhdistukset ja poliittisten kilpailijoidensa eliminointi. Kirovin murhaa ja Stalinin sen jälkeen aloittamia toimenpiteitä on usein pidetty askeleena kohti vuosien 1937–1938 suurta terroria sekä Stalinin yksinvaltiaan aseman sinetöitymistä.

Pettymykset elinolosuhteisiin ja kiristyvä politiikka ulkomaalaisia ja Neuvostoliiton etnisiä vähemmistöjä kohtaan johtivat siihen, että moni etenkin vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Neuvostoliittoon lähtenyt pyrki takaisin Suomeen. Jo vuosina 1918–1923 tuhansia Suomen sisällissodan jälkeen Neuvostoliittoon lähteneistä punasuomalaisista palasi ja 1930-luvulla monet loikkarit kirjoittivat viranomaisille pyyntöjä saada palautus Suomeen. Karjalan metsätyömailla tai vankileireillä työskennelleet pyrkivät myös itsenäisesti tai perhekunnittain pakenemaan rajan yli. Auvo Kostiaisen arvion mukaan vuosina 1930–1935 noin 2000 loikkaria palasi laillisesti tai laittomasti Neuvostoliitosta Suomeen. Pakoyrityksissä oli kuitenkin riskinsä, sillä epäonnistuneet karkurit karkotettiin yleensä kolmeksi vuodeksi Siperiaan.

Vaikka lähtöhaluja olisi ollutkin, paluumahdollisuudet olivat heikot etenkin heillä, jotka olivat saaneet työmääräyksen tai karkotuskäskyn kauas Suomen rajoilta. Lisäksi monilta oli takavarikoitu passit ja harvoilla oli ylimääräistä rahaa, jonka turvin paluumatka olisi voitu laillisesti toteuttaa. Osalla kenties myös eli aito toive siitä, että tilanne vielä kohenee. Virallisen neuvostopropagandan mukaan oltiin edelleen matkalla kohti valoisaa tulevaisuutta, millä myös väkivaltaiset ja rajut toimenpiteet oikeutettiin.

Applebaum, Anne. 2022. Gulag: Vankileirien saariston historia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Hlevnjuk, Oleg. 2019. Stalin: diktaattorin uusi elämänkerta. Keuruu: Otava.

Kangaspuro, Markku. 2000. Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920–1939. Helsinki: SKS.

Kostiainen, Auvo. 1988. Loikkarit. Suuren lamakauden laiton siirtolaisuus Neuvostoliittoon. Keuruu: Otava.

Matley, Ian. 1979. ”The Dispersal of Ingrian Finns”. Artikkeli julkaisussa Slavic review 38(1), s. 1–16. https://doi.org/10.2307/2497223

Reuter, Anni. 2022. ”Inkerinsuomalaisten massakarkotukset Stalinin aikana.” Teoksessa Suomesta poistetut: Näkökulmia karkotuksiin ja käännytyksiin. Toim. Pirkkalainen, Päivi et. al. Tampere: Vastapaino.

Suni, Leo. 1992. Inkeriläisen talonpoikaisluokan hävittämisen alkusoitto vuonna 1930. Teoksessa Inkeri: historia, kansa, kulttuuri. Toim. Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes. Helsinki: SKS.

Osion pääkuva: SKS KIA, Jalmari Laurikkalan arkisto. CC BY-NC-ND 4.0