Laajalle levittäytyneet vankileirit ja pakkotyöjärjestelmä olivat keskeinen osa Stalinin ajan poliittisia vainoja. Arvioiden mukaan vuosien 1930–1952 välillä noin 20 miljoonaa ihmistä tuomittiin työleireille, rangaistussiirtoloihin tai vankiloihin. Lisäksi 6 miljoonaa ihmistä määrättiin niin kutsuttuun hallinnolliseen karkotukseen eli pakkomuuttoon Neuvostoliiton syrjäseuduille.

Gulagin synty

Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän alkuna on usein pidetty sitä, kun Solovetskin luostarisaari Vienanmerellä muutettiin maan ensimmäiseksi pakkotyöleiriksi vuonna 1923. Juuri Solovetskin leiritodellisuutta käsittelee myös varhaisin kuvaus suomalaisten kokemasta pakkotyöstä Neuvostoliitossa, suomenruotsalaisen liikemiehen Boris Cederholmin muistelmateos Punainen painajainen (1929). Myös suomalaisessa lehdistössä kirjoitettiin Solovetskista Suomeen karanneiden vankien kertomista kokemuksista. Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi aiheesta 8.1.1929 julkaistussa artikkelissaan otsikolla ”Ennen kuolo kuin neuvostohelvetti”.

Alkujaan Neuvostoliiton vankileirejä perustettiin poliittisten toisinajattelijoiden ja rikollisten eristämiseksi sekä uudelleenkouluttamiseksi kunnollisiksi neuvostokansalaisiksi. Leirejä kutsuttiinkin kuvaavasti ojennustyöleireiksi. Niiden olemassaoloa perusteltiin sillä, että pian niille ei olisi enää tarvetta, kun kommunismi olisi saavutettu ja sen myötä rikollisuus hävitetty. 1930-luvun puoleenväliin tultaessa keskustelua leirien lakkauttamisesta ei julkisuudessa enää kuitenkaan käyty ja vankileirien saaristo nielikin jatkuvasti yhä enemmän neuvostokansalaisia.

Joel Kyyrän kirje Wilhelmiina Harjulle. Wilhelmiina Harjun mies Urho Harju päätyi Neuvostoliittoon ja Solovetskin vankileirille 1920-luvulla. Kuten Solovetskin leirillä itsekin ollut, mutta Suomeen palaamaan päässyt Kyyrä kirjeessään kuvaa, Harju oli kertomansa mukaan toiminut Etsivän keskuspoliisin tehtävissä ja joutunut leirille vakoilutuomion vuoksi. Kirjeessään Kyyrä kuvailee Solovetskin leirin oloja ja toiveikkaasti toteaa Harjun todennäköisesti vapautuvan muutaman vuoden kuluttua. Kuten Kyyrän kirjeestä käy ilmi, vankien elinolojen kannalta oli suuri merkitys sillä millaisiin töihin he leirillä joutuivat. Urho Harjua oli onnistanut, sillä hän oli päässyt sisätöihin suksiverstaalle. Vastoin Kyyrän arviota, Urho Harju ei päässyt vapauteen. Hänet siirrettiin Solovetskin leiriltä Pohjois-Venäjälle Syktyvkariin, missä hänet teloitettiin leirillä vuonna 1938. Urho Harju oli todennäköisesti pyytänyt Kyyrää olemaan yhteydessä vaimoonsa mikäli Kyyrä pääsisi palaamaan Suomeen. SKS KRA, Harju-perheen arkisto. CC BY 4.0

Sunnuntaina 23. päivä 2. 1930.

Kiitämme kirjestä jonka saimme 19 päivänä.
Samme nyt ilmoitta tarkemmin koska olemme
saanet teitän kirjen ulottuville emme ollet varmoja
että meneko kirjemme perille perille. Vastan nyt teitän
kysetynne, Mitä miehenne sinne menon tule niin
Hän oli Valtion asioissa hänen sanojensa perustella
Keskuspolisin lähettämä jotakin asia varten jo
hän luuli sen tekevänsä ainakin 3ssa päivässä mutta
joutukiin kinni jo sain tuomion 10 vuotta vakoilusta.
Mutta tämä tuomio ei ole pysyväinen sillä siellä
ei tarvi olla kun enintäin 7 vuotta ja hän on
ollu nyt kohta 3 vuotta tai niillä suurin, että hänen
pitä olla siinä 3–4 vuotta niin varmasti pääse pois,
sillä tämä henkilö jo sai 5 vuotta vakoilusta
mutta kun oli hyvin siellä niin pääsi 3 vuotella.
Ja sitten hänet karkotettiin Etelä-Venäjälle mutta
kun toivat Pietariin ja käskivät itse menemään
niin hän tulikin Suomen ja on nyt kovasti kipeä
kun siellä metsiä myöten ja vilustui. Että tämä
kirjoittaja on toinen henkilö, sillä hän on sänkyssä.
Miehenne on siellä suksiverstassa töissä ja saa ruoka
rahan 9 ruplaa kuukautessa. Sillä hänen täytyy tulla toimen
sillä rahalla saa, leipä, suola ja paslamasla, eli ruokaöljyä
sen verran että hädintuskin kestää elossa se raha ei riitä
muuhun ruokaan sillä näitäkään aineita ei riitä kuukauteksi.
Tämä hänen asemansa on hyvä verrattuna siihen, jotka
eivät ole verstassa niillä on puolta huonompi vielä,
noin kolmas osa kuukautta saa olla ilman ruokaa, kun
se aina loppu kesken. Kyllä miehenne on sentän ollu terve
mutta vaatteita olisi vaja, sillä siellä ei saa kun säkki housut
ja paitan, sekä nuorasta tehtyt lipokkaat joissa on vaan
pohjat no se on vaan hyvä että saa olla sisässä töissä
mutta kuka joutu metsätöihin talvella se on varma
jäätyminen tai kuolema, siellä on kovemmat pakkaset
kun tällä Suomessa. Miehenne pyysi että hänen äitinsä
olisi hyvä ja koittaisi lähettää hänelle rahaa sillä me
arvamme että te ette sitä voi tehtä

Termi Gulag, alunperin lyhenne venäjänkielen sanoista Glavnoje upravlenije lagerei eli leirien päähallinto, vakiintui vähitellen tarkoittamaan Neuvostoliiton leiri- ja pakkotyöjärjestelmää koko laajuudessaan. Sitä on käytetty yleisnimikkeenä viittaamaan pakkotyöleirien lisäksi vankiloihin, kauttakulkuleireihin ja karkotettujen siirtoloihin. Esimerkiksi suurin osa inkerinsuomalaisista ei saanut vankileirituomioita vaan he joutuivat hallinnollisella päätöksellä eli ilman tuomiota pakkosiirretyiksi niin kutsuttuihin erikoissiirtoloihin. Myös suomalaiset loikkarit, jotka saivat kolmen vuoden pakkotyömääräyksen, mutta eivät yleensä joutuneet varsinaisesti leirille, olivat osa samaa Gulag-järjestelmää. Karkotetut ja pakkotyöhön tuomitut eivät saaneet valita työ- tai asuinpaikkaansa vaan olivat riippuvaisia Neuvostoliiton turvallisuuspalvelusta, joka valvoi ja toimeenpani vankeusrangaistuksia, leirituomioita ja karkotuksia.

Elämää vyöhykkeellä

Gulag-verkosto laajeni vähitellen 1930-luvulla yhä kauemmas Venäjän pohjoisosiin sekä itään Siperiaan saakka. Vankityövoiman avulla neuvostovaltio pyrki asuttamaan harvaanasuttuja seutuja arvokkaiden luonnonvarojen paremman hyödyntämisen toivossa. Vankien määrän kasvaessa leireillä katsottiin myös olevan merkittävä tuotannollinen tehtävä ja vankityövoimalla toteutettiin muun muassa mittavia rakennushankkeita. Leirit eivät kuitenkaan missään vaiheessa olleet taloudellisesti kannattavia vaan valtava menoerä neuvostotaloudelle, puhumattakaan niiden mittaamattomasta inhimillisestä hinnasta.

Elin- ja työolot Neuvostoliiton pohjoisessa olivat usein sietämättömät. Kuumuus ja kuivuus puolestaan koettelivat muutenkin heikoissa oloissa eläviä vankeja eteläisillä, kuten nykyisen Kazakstanin alueella sijainneilla, leireillä. Raskaan ruumiillisen pakkotyön, kelvottoman ja vähäisen muonituksen, leireillä leviävien tautien ja väkivallan seurauksena noin 2,8 miljoonaa henkeä menehtyi Neuvostoliiton Gulag-leireillä ja erikoissiirtoloissa vuosina 1929–1953.

Neuvostoslangissa leireihin viitattiin vyöhykkeenä (ven. zona). Raja leirivyöhykkeen ja sen ulkopuolisten alueiden olosuhteiden välillä oli kuitenkin toisinaan häilyvä. Erityisesti sota-aikana elinolosuhteet leireillä ja niiden ulkopuolella esimerkiksi erikoissiirtoloihin karkotetuilla saattoivat olla yhtä heikot. Häilyvyys käy ilmi myös siinä miten tutkija Nanci Adlerin mukaan monet leireiltä vapautuneet ovat viitanneet neuvostoyhteiskuntaan ”isona vyöhykkeenä” (ven. bolshaja zona) ja leireihin ”pienenä vyöhykkeenä” (ven. malaja zona). Jako kuvastaa myös sitä, että leireiltä vapautuminen ja takaisin ympäröivään yhteiskuntaan sopeutuminen ei ollut kivuton prosessi. Elämä leirien ulkopuolella ei ollut vapaata vaan nähdystä ja koetusta oli vaiettava. Lisäksi pelko uudelleenvangitsemisesta seurasi monia pitkään.

Inkerin Lempaalasta lähtöisin oleva Maria Kojonen karkotettiin perheineen Kazakstaniin, ilmeisesti Pahta Aralin sovhoosiin. 29.12.1937 päivätyssä kirjeessään sisarelleen Kojonen kuvaa raskasta työtä puuvillapelloilla, tukahduttavaa kuumuutta ja perheensä muita kuulumisia. SKS KRA, Kojonen-suvun arkisto. CC BY 4.0

… käynyt muutoksia kun me olemme pois siirretty
kotiseuduilta on siis jo kolmas vuosi kun olem-
me olleet siis täällä Keski-Aasiassa, suuret
tuulet käyvät kotiseudun välillä tänne
on matkaa siis 4600 km.
Täällä me elämme vaan pikku hiljalleen
olemme suuressa sovhoosissa tämä sovhoosi
viljelee enemmistö pumpuli villaa olemme
saaneet nähdä miten viljelevät pumpuli
villaa mitään emme muuta ole tässä ajassa
tehdy, toinen puoli vuodesta on raskasta
sitä täytyy kuokkia kun sitä vaan aina
kastelevat kun kuivaa kuivaksi, niin
taasen kastelevat monta kertaa tulee sillä
ajalla kuokittavaksi, kun täällä ei sata vettä
ollenkaan, työkuokat meillä on oikein isot.
Kesät täällä on oikein kuumat ette te sitä
jaksa arvatakaan kun menet ulos niin
ajattelet että ei siellä ihminen voi olla
ollenkaan, viellä täytyy tehdä kovin töitä
yön ajatkin ovat kuumat, hiki vuotaa ylen
aikaa.
Nytten ilmoitan elämästämme, että olemme
terveenä koko meidän perhe, sitä kallista isän
antamaa lahjaa toivon myös teillekin.
Ei meille perheen suhteessa suuria muutoksia
ole käynyt, kuollut ei ole meiltä ketään,
Laine siis on mennyt sulhasille, hänen
sulhasensa on Sutelan kylästä, Purasen
Antin Matti ei he kerenneet käydä vihillä
kun lähetettiin meidät tänne niin Matti lähti
meiden kansaan tänne, ei hänen olisi tarvin-
nut tulla mutta hän lähti vapaehdoisesti,
kaikki me vaan elämme yhdessä kortteeri
meillä on hyvä kaksi huonetta.
Nytten me vietimme joulua, poltimme
pientä joulupuuta, vieraita oli paljon
molemmat huoneet olivat täynnä, kolmi
päivää viedimme pyhää, emme käyneet työssä.

Suomalaisten Gulag

Tuhansia suomalaisia joutui Neuvostoliiton vankileireille. Vuodelta 1940 peräisin olevien neuvostoviranomaisten lukujen mukaan 2750 suomalaista olisi tuolloin ollut leireillä. Todellinen leirillä olijoiden määrä on luultavasti ilmoitettua suurempi. On myös huomattava, että leirijärjestelmä jatkoi kasvuaan sekä laajenemistaan vielä pitkään vuoden 1940 jälkeen. Lisäksi kyseinen luku ei sisällä inkerinsuomalaisia.

Neuvostoliitto liittyi toiseen maailmansotaan vuonna 1941, joka loi uuden syyn hallinnollisiin karkotuksiin. Piiritetystä Leningradistakarkotettiin saksalaisten ohella yli 28 000 suomalaista Siperiaan. Operaatiosta puhuttiin evakuointina, mutta neuvostojohdon tarkoituksena ei ollut pelastaa henkiä vaan estää evakuoitavien kansanvihollistensiirtyminen vihollisen puolelle. Muurmannin alue oli puhdistettu suomalaisväestöstä käytännössä kokonaan jo vuotta aiemmin, vuonna 1940. Toisen maailmansodan aikana vihollisuuskansallisuuksista myös mobilisoitiin niin sanottu työarmeija (ven. trudarmija). Suomalaisiakin oli aiemmin palvellut puna-armeijan palveluksessa, mutta vuodesta 1941 lähtien palvelusikäiset suomalaiset, amerikansuomalaiset ja inkeriläiset miehet siirrettiin työarmeijaan. Suurin osa heistä päätyi Uralin alueelle Tšeljabinskiin. Käytännössä työarmeija oli sota-ajan pakkotyöleiri. Olot olivat leirillä heikot ja kuri kova, minkä seurauksena satoja suomalaisia ja inkeriläisiä menehtyi.

Laajimmillaan vankileiriverkosto oli Stalinin kuoleman aikaan 1950-luvun alussa, jolloin leireillä oli virallisten lukujen mukaan noin 2,5 miljoonaa henkeä. Kuten kuva Vilho Saarisesta Nadvoitsan leirillä vuonna 1954 tai Erkki Laatusesta STEPLAG-leirillä vuonna 1955 osoittavat, vielä Stalinin kuolemakaan ei merkinnyt vankien vapauttamista ja järjestelmän lakkauttamista. Vähitellen 1950-luvun jälkipuolella vankien määrä ja vankileirien saariston laajuus supistui murto-osaan entisestä. Toimittaja ja kirjailija Anne Applebaumin mukaan Gulag lakkasi varsinaisesti olemasta vasta vuonna 1986. Tuolloin Neuvostoliiton johtaja Mihail Gorbatšovmyönsi yleisen anteeksiannon kaikille poliittisille vangeille, joita Neuvostoliitossa oli vielä viimeisinä vuosinakin.

Lähteet

Adler, Nanci. 2002. The Gulag Survivor. New Jersey: Transaction Publishers.

Applebaum, Anne. 2022. Gulag: vankileirien saariston historia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

”Ennen kuolo kuin neuvostohelvetti”. Helsingin Sanomat, 8.11.1929 nr. 303 s. 4, https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1533855?page=4. Kansalliskirjaston Digitaaliset Aineistot.

Hlevnjuk, Oleg. 2019. Stalin. Diktaattorin uusi elämänkerta. Keuruu: Otava.

Lahti-Argutina, Eila & Rislakki, Jukka. 1997. Meillä ei kotia täällä: suomalaisten loikkarien joukkotuho Uralilla 1938. Helsinki: Otava.

Reuter, Anni. 2022. ”Inkerinsuomalaisten massakarkotukset Stalinin aikana”. Teoksessa Suomesta poistetut: Näkökulmia karkotuksiin ja käännytyksiin. Toim. Pirkkalainen, Päivi et. al. Tampere: Vastapaino.

Vettenniemi, Erkki. 2004. Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. Helsinki: SKS.


Osion pääkuva: SKS KRA, Laatunen-suvun arkisto. CC BY-NC-ND 4.0