4. Elämää ympäri Neuvostoliittoa

Tärkein muuttokohde vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen oli Neuvosto-Karjala, mutta suomalaisia päätyi myös eri puolille Neuvostoliittoa. Lisäksi Leningradin alueella ja Muurmannin rannikolla asuneiden inkerinsuomalaisten ja muurmanninsuomalaisten elämä mullistui monin tavoin vallankumouksen jälkeen.

Pietariin – josta tuolloin käytettiin nimeä Petrograd – saapui toukokuussa 1918 punaisten Suomen sisällissodassakärsimän tappion myötä noin 6 000 suomalaista pakolaista. Etenkin Etelä-Suomen alueelta tulijoita ohjattiin nimenomaan Pietariin. Suomen sisällissotaa ja valkoista valtaa paenneet punakaartilaiset löysivät itsensä pian Venäjän sisällissodantapahtumien keskeltä. Suomalaisia pyrittiin aktiivisesti värväämään puna-armeijaan, johon perustettiin myös suomalaisia joukko-osastoja. SKP:nSotilasjärjestö perusti asevelvollisten vastaanottokomiteoita hoitamaan mobilisointia niissä kaupungeissa, joissa oli huomattavia suomalaiskeskittymiä. Pietarin lisäksi tällaisia paikkakuntia olivat muun muassa Moskova, Vologda, Petroskoi ja Nižni Novgorod. Pietariin saapuvien suomalaispakolaisten määrä kasvoi niin suureksi, että heistä huomattava osa siirrettiin edelleen Buin siirtokuntaan Kostroman piiriin, joka sijaitsee noin 400 kilometriä Moskovan koillispuolella. Sinne perustettiin pakolaisleiri, joka toimi vuoden 1918 ajan. Kesän 1918 loppuun mennessä useimmat pakolaiset olivat kuitenkin jo siirtyneet muun muassa Uralin ja Siperian alueille teollisuus- ja maataloustöihin.

Venäjän vallankumouksellaja bolševikkien valtaannousulla oli merkittävä vaikutus myös Pietarin alueella aiemmin eläneiden inkerinsuomalaisten arkeen. Inkerinsuomalaisten ja Suomesta punapakolaisina tulleiden siirtolaisten väliset suhteet eivät olleet kitkattomat. SKP:njäseniä ja punasuomalaisia lähetettiin Inkerinmaalle tekemään ideologista valistustyötä, nostattamaan luokkatietoisuutta ja käännyttämään talonpoikia bolševikkien puolelle. Kommunistinen ideologia oli jyrkässä ristiriidassa monien inkerinsuomalaisten talonpoikaisen elämäntavan, poliittisen vakaumuksen ja hartaan uskonnollisuuden kanssa. Vallankumouksen jälkeen arviolta noin 8000–10 000 inkerinsuomalaista pakenikin Neuvosto-Venäjältä itsenäistyneisiin Viroon ja Suomeen. Toisaalta myös inkerinsuomalaisten keskuudessa oli vasemmistolaisten aatteiden kannattajia, jotka suhtautuivat vallankumoukseen toiveikkaasti.

Myöhemmin 1930-luvulla Suomesta Neuvostoliittoon saapuneita loikkareita sijoitettiin jälleen etupäässä Leningradin alueelle. Suurin suomalaisten työllistäjä alueella oli Svirstroi eli Syvärin voimalaitoksen työmaa, jonne arviolta 2000 suomalaista loikkaria lähetettiin pakkotöihin. Voimalaitoksen tarkoituksena oli tuottaa energiaa kasvavan Pietarin kaupungin tarpeisiin. Vaikka suurin osa Syvärille päätyneistä suomalaisista oli vaatimattomiin oloihin ja kovaan työhön tottuneita työläisiä, elinolot työmaalla tulivat monelle pettymyksenä. Työläiset asuivat parakeissa, ruoka oli yksipuolista ja lapsikuolleisuus työmaalla suurta. SKP:n vastuulla oli huolehtia työläisten koulutuksesta ja vapaa-ajanvietosta, sekä selittää neuvostoutopian ja -todellisuuden välistä ristiriitaa pettyneille siirtolaisille.

Suomalaisten Siperian siirtolaisuuden juuret juontavat tsaarinaikaiseen rangaistusjärjestelmään, jossa karkotukset Siperiaan olivat tavallisia. Uudenlaista vapaaehtoista ja pienimuotoista kiinnostusta aluetta kohtaan heräsi suomalaisten keskuudessa kuitenkin 1920-luvulla. Ensimmäiset amerikansuomalaiset saapuivat Neuvostoliittoon 1920-luvulla, kun Siperian Kuzbassiin perustettiin kansainvälinen siirtokunta. Alueella oli suuri kivihiiliesiintymä, jonne kaivostyöhön sekä kemikaalitehtaaseen alettiin rekrytoida Yhdysvalloista työntekijöitä. Nuoren Neuvosto-Venäjän hengessä siirtokunnan oli tarkoitus olla uudenlainen kokeilu teollisuussiirtolasta, jossa vallitsisi työläisten itsehallinto, solidaarisuus ja tasa-arvoisuus.

Yksi Kuzbassiin lähtijöistä oli Suomessa Kangasniemellä syntynyt ja sittemmin Yhdysvaltoihin siirtolaisena tullut Hjalmar Reinikainen. Hän lähti Michiganista vuonna 1922. Reinikainen muistelee vuonna 1934 laatimassaan Leninismin pyörteissä -muistelmakäsikirjoituksessa lähtöä Pietarista Siperiaan ja lähtijöiden keskuudessa vallinneita toiveita sekä odotuksia:

Moni pettyi annettujen lupausten ja siirtokunnan todellisen elämän väliseen ristiriitaan. Myös Hjalmar Reinikainen vietti Neuvostoliitossa ainoastaan kaksi vuotta – ensin Kuzbassissa työskennellen ja sitten Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa Leningradissa opiskellen. Leningradista hän palasi takaisin Yhdysvaltoihin.

1930-luvullakin työvoimaa värvättiin eri puolille Neuvostoliittoa. Noin 150 amerikansuomalaista muun muassa liittyi ”kommuuna Sementtiin” ja lähti Gorkiin (nykyinen Nižni Novgorod) rakentamaan autotehdasta. Työn valmistuttua kommuunan jäsenet hajaantuivat eri puolille Neuvostoliittoa. Amerikansuomalaisia päätyi muun muassa Kazaniin, Kamenskiin, Tšeljabinskiin, Donbassiin ja Dneprin voimalan rakennustyömaalle. Kuten Amerikassa, myös Neuvostoliitossa suomalaiset siirtolaiset usein muodostivat eri kaupunkeihin omia tiiviitä asuinalueitaan, suomalaiskyliä.

Muurmannin rannikon suomalaisten elämä oli myös muuttunut merkittävästi vuoden 1917 vallankumouksen myötä. Vaikka suurin osa alueen suomalaisväestöstä oli muuttanut alueelle jo 1800-luvulla, suomalaisia lähti Jäämeren rannikolle vielä vallankumouksen jälkeenkin. Etenkin Suomen Lapista tuli Muurmannille punapakolaisia, jotka Neuvosto-Karjalan suomalaissiirtolaisten tavoin olivat usein poliittisesti aktiivisia ja kokeneita henkilöitä. Tämän seurauksena alueella kehittyi uudenlaista taloudellista ja poliittista toimintaa. Vallankumouksen jälkeen Muurmannin alueelle syntyi suomenkielisiä kouluja ja siellä alettiin julkaista suomenkielisiä lehtiä. Kuten tunnettu muurmanninsuomalainen kirjailija ja kuvataitelija Sven Lokka muisteli, 1930-luvulle saakka Muurmannissa elettiin suomalaisuuden kannalta hyvää aikaa.

Engman, Max. 2005. Suureen itään. Suomalaiset Venäjällä ja Aasiassa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti.

Hirvelä, Jesse. 2017. Kahden sisällissodan vallankumoukselliset: Suomalaisen Kommunistisen Puolueen sotilasjärjestö Neuvosto-Venäjällä 1918–1920. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Hirvelä, Jesse & Jänis-Isokangas, Ira. 2022. ”Future Citizens or Useful Workforce? Finnish Immigrants and the Communist Party of Finland in Svirstroi, 1931–1934.” Artikkeli julkaisussa The Soviet and post-Soviet review, 49(3), s. 339–362. https://doi.org/10.30965/18763324-bja10064

Lappalainen, Tarja & Turtola, Martti. 2019. Stalinin tappamat. Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Jyväskylä: Docendo.

Lahti, Veli-Matti. 2017. Siperia kutsuu! : kansainvälisen Kuzbas-siirtokunnan ja sen suomalaisten tarina 1921–1927. Helsinki: Into.

SKS KRA, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Hjalmar Reinikaisen arkisto.

Suni, Leo. 2000. ”Inkerinsuomalaiset”. Teoksessa Yhtä suurta perhettä. Bolševikkien kansallisuuspolitiikka Luoteis-Venäjällä 1920–1950 -luvuilla. Toim. Takala, Irina & Vihavainen, Timo. Saarijärvi: Kikimora Publications.

Westerlund, Lars (toim.). Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2004. Verkkoversio: https://vnk.fi/julkaisu?pubid=9404

Osion pääkuva: SKS KRA, Inkinen-perheen arkisto. CC BY-NC-ND 4.0