Onko Kalevala suullista perinnettä vai kirjallisuutta?

Kalevala pohjautuu vahvasti suullisiin kansanrunoihin, joita Elias Lönnrot ja muut 1800-luvun kerääjät tallensivat matkoillaan. Lönnrot hyödynsi tallennettuja runoja suunnitellessaan Kalevalan juonta ja henkilöhahmoja. Esimerkiksi sammon ryöstöön ja taisteluun liittyvät vienankarjalaiset runot ovat vaikuttaneet suuresti Kalevalassa kuvattuihin tapahtumiin. Kalevalaa lukiessa ei välttämättä huomaa eroa kirjoitetun Kalevalan ja suullisesti lauletun runon välillä – niin taitavasti Lönnrot on kirjoittanut eepoksen. Lönnrotin ja muiden kerääjien lukuisten keruumatkojen ansioista kansanrunoja kertyi valtava määrä. Kalevalan kirjoittaminen oli sen vuoksi myös haastavaa. Lönnrot kutsui Kalevala-työtään “Väinämöisen työksi”, jolla viittasi sen vaivalloisuuteen ja työläyteen.

Lönnrotin tavoitteena oli laatia Kalevalasta mahdollisimman kansanomainen teos, jota koko kansan olisi helppo lukea. Todellisuudessa moni suomalainen piti kuitenkin Kalevalaa vaikeana lukea ja ymmärtää. Tästä huolimatta teos sai osakseen suurta arvostusta sekä Suomessa että ulkomailla.

Kalevala on Elias Lönnrotin kirjoittama teos. Suomalais-karjalais-inkeriläisessä kulttuurissa 1800-luvulla runoja laulettiin erilaisista sankareista ja tapahtumista, mutta kansanrunoissa ei ole vastaavanlaista yhtenäistä juonta kuin Kalevalassa. Eepos kirjallisuuden lajina oli suosittu 1800-luvulla. Antiikin Homeroksen eepokset, Ilias ja Odysseia, ja romantiikan eepokset, kuten James McPhersonin Ossianin laulut, olivat Lönnrotille tuttuja. Lönnrot hyödynsi Kalevalassa myös kaunokirjallisuudesta tuttuja teemoja. Esimerkiksi kirjoittaessaan Ainon hukuttautumisesta Lönnrot sovelsi tunnettua teemaa nuoren naisen kuolemasta.

Kalevala on sekä suullista perinnettä että kirjallista kulttuuria. Kalevalasta puhutaankin suullis-kirjallisena teoksena. Eepos on myyttinen ja kansanomainen tarina sekä yhden eeposkirjailijan, Lönnrotin, muokkaama ja tulkitsema. Se on samaan aikaan kansanrunoihin pohjautuva ja kirjallisuuteen viittaava. Se sisältää viittauksia niin esimoderniin maailmaan kuin myös Lönnrotin oman ajan, 1800-luvun, yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Kalevala on usean asian yhdistelmä, ja sen vuoksi sitä voidaan kutsua hybridiksi.

Lönnrot totesi, että tallennetusta runoaineistosta voisi tehdä “seitsemänkin Kalevalaa”, jotka olisivat kaikki erilaisia. Lönnrot laati itse asiassa viisi erilaista versiota Kalevalasta. Niistä kolme julkaistiin hänen elinaikanaan: Vanha Kalevala 1835, Uusi Kalevala 1849 ja Koulu-Kalevala 1862.