1. Stalinin kuolema

Josif Stalin kuoli 5. maaliskuuta vuonna 1953. Tuolloin tuli päätökseensä hänen lähes kolme vuosikymmentä kestänyt valtakautensa Neuvostoliitossa.

Stalin oli kaudellaan luonut ympärilleen voimakkaan henkilökultinja hänen kuolemaansa seurasi suuri kansallinen suru. Moni neuvostokansalainen aidosti ihaili vahvaa johtajaa ja suri tämän menetystä, eikä uskonut hänen voineen syyllistyä terroriin. Stalin itse oli elinaikanaan vierittänyt vastuuta terrorista NKVD:lleja sen johtajille Genrih Jagodalle, Nikolai Ježoville sekä Lavrenti Berijalle. Tutkijat ovat sittemmin osoittaneet, että kaikki keskeisimmät määräykset olivat kuitenkin Stalinin omakätisesti allekirjoittamia ja hän myös itse usein valvoi niiden toimeenpanoa.

Vuonna 1949 päivätyssä kirjeessään, eli muutamaa vuotta ennen Stalinin kuolemaa, Neuvosto-Karjalan Matroosassa asunut Aune Saario kirjoitti omaisilleen Suomeen:

Stalinin ihannointi tuntuu ristiriitaiselta, sillä Saarion oma isäkin oli teloitettu suuren terrorin aikaan vuonna 1938. Toisaalta yleisessä tiedossa oli Neuvostoliitossa toiminut kirjesensuuri, eikä muuta kuin valtaapitäviä myötäileviä kirjeitä todennäköisesti uskallettu kirjoittaa. Saario saattoi kirjeessään kuitenkin kuvata aitoja tuntojaan. Kuten tutkija Nanci Adler on todennut, osa itsekin neuvostoterrorin uhreiksi joutuneista ja Gulag-leirien silminnäkijöistä uskoi vielä vapautumisensa jälkeenkin kommunistiseen puolueeseen sekä samaan järjestelmään, joka heitä oli sortanut.

Toisin kuin Saksassa, jossa natsi-Saksan kaatumisen jälkeen aloitettiin poliittisen järjestelmän perinpohjainen uudistaminen sekä laajat oikeudenkäynnit holokaustiin syyllisten saamiseksi vastuuseen, Neuvostoliitossa vastaavaa perusteellista menneisyyden selvittämisen ja hyvittämisen prosessia ei milloinkaan käynnistetty. Stalinin kuoleman jälkeen käynnistettiin oikeudenkäynti NKVD:njohtajana vuosina 1938–1953 toiminutta Lavrenti Berijaa vastaan ja hänet teloitettiin vuonna 1953. Oikeudenkäynnin ja teloituksen yhteydessä Berijan todelliset ihmisoikeusrikokset eivät kuitenkaan nousseet esiin, vaan häntä syytettiin muun muassa vakoilusta. NKVD lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin KGB, jonka toimintaperiaatteet ja mandaatti pysyivät samana. Stalinin seuraajaksi noussut Nikita Hruštšovpiti vuonna 1956 niin kutsutun salaisen puheen, jossa hän tuomitsi osan Stalinin kauden hirmuteoista. Puheen vaikutus oli merkittävä, mutta siinäkään Stalinin valtakauden totalitaristista terroria ei kokonaisuudessaan tuomittu. Hruštšov, kuten myös muu neuvostovirkamiehistö, oli itse kuulunut Stalinin lähipiiriin, joten vallan rakenteet eivät muuttuneet uudistuksista huolimatta.

Stalinin vainojen uhreille ja heidän omaisilleen diktaattorin kuolema ei tarkoittanut välitöntä helpotusta. Gulag-leirijärjestelmäoli laajimmillaan Stalinin viimeisinä elinvuosina ja sen alasajo tapahtui vähitellen 1950-luvun puolivälistä lähtien. Vuonna 1954 aloitettiin laajamittaisemmat vankien vapautukset. Hruštšovin vuoden 1956 salaisen puheenmyötä Gulag-leirihallinto lakkautettiin sekä leirejä alettiin kokonaan sulkea.

Stalinin kuoleman sekä etenkin Hruštšovin salaisen puheen jälkeen vainojen uhreja alettiin ensimmäisen kerran rehabilitoida. Käytännössä rehabilitointi tarkoitti aikanaan langetettujen hallinnollisten tuomioiden uudelleenarviointia, perusteettomien tuomioiden kumoamista ja uhrien syyttömäksi toteamista. Omaisten suhde rehabilitointeihin saattoi ymmärrettävistä syistä olla ristiriitainen. Yhtäältä moni koki aidosti merkityksellisenä sen, että valtio tunnusti poliittisin motiivein tuomitut viimein syyttömiksi. Toisaalta rehabilitaatio ei tuonut teloitettuja tai epäinhimillisissä oloissa menehtyneitä omaisia takaisin.

Lyyli Jaakkola muistelee sitä, miten hän sai suuren terrorin aikaan teloitetun ja sittemmin rehabilitoidun ensimmäisen puolisonsa Emil Kämäräisen teloituksesta pienen taloudellisen korvauksen 1950-luvun lopussa. Jaakkola ei omien sanojensa mukaan olisi halunnut vastaanottaa näitä ”tapporahoja”, mutta tuttaviensa kannustuksen ja henkilökohtaisen taloudellisen tilanteen johdosta hän myöntyi ottamaan rahat vastaan. Rehabilitaatioon ja rahakorvaukseen liittyi katkeria tunteita, sillä ne eivät mitenkään voineet hyvittää menetettyä ihmishenkeä ja läheistä:

Läpi 1950-luvun Stalinin rikosten tuomitseminen oli valikoivaa. Vainojen todellista mittakaavaa ei tunnustettu ja suurimpana uhrina nähtiin NKPsekä sen puolueaktiivit. Suurin osa syyttöminä kuolleista tavallisista kansalaisista jäi edelleen vaille tunnustusta. Ei ollut poikkeuksellista, että todellisen kuolinsyyn sijaan myönnetyissä kuolintodistuksissa viralliseksi kuolinsyyksi ilmoitettiin esimerkiksi tuberkuloosi, munuaistulehdus tai sydänsairaus.

Vuodesta 1956 alkanut Neuvostoliiton ja Suomen välinen turismi oli merkittävä käänne monille perheille, jotka siirtolaisuus, vainot ja sodat olivat vuosikymmeniksi hajottaneet. Vapautunut matkustaminen mahdollisti katkenneiden yhteyksien korjaamisen sekä jälleennäkemiset rajan erottamien sukulaisten välillä. Moni myös löysi sukulaisia, joiden luuli menehtyneen tai joiden olemassaolosta ei tiennytkään.

Toisaalta epävarmuus ja pelko jatkuivat pitkään monissa perheissä rajan molemmin puolin. Myöhemmässä Armas Siikarlalle lähettämässään kirjeessä Hugo Siikarla kirjoitti jännittäneensä yhteydenottoa: ”Täällä Suomessa tunnemme Neuvostoliiton oloja hyvin huonosti ja sen takia pelkäsinkin alussa tuottavani sinulle ikävyyksiä yrittämällä ottaa sinuun yhteyttä.”

Suomen ja Neuvostoliiton välisen jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhanmyötä poliittinen ilmapiiri Suomessa oli muuttunut merkittävästi. Sotien jälkeisessä Suomessa ”neuvostovastaisia” lausuntoja ei katsottu suopeasti ja Neuvostoliiton rankaisupolitiikkaa kuvaavat teokset joutuivat jatkosodan jälkeen kiellettyjen kirjojen joukkoon. Stalinin vainot ja suomalaisuhrien kohtalot eivät Stalinin kuoleman myötä nousseet Suomessa esiin. Päinvastoin, aihe oli ulkopoliittisista syistä arka ja vaiettu. Kuten historioitsija Erkki Vettenniemi kirjoittaa, Stalinin kuoleman jälkeen Suomessa ”valtion ylintä johtoa myöten katsottiin parhaaksi muistella Stalinin ’kiintymystä ja ystävyyttä’ Suomea kohtaan ja sanankäänteet toistuivat lukuisten sanomalehtien muistokirjoituksissa”.

Muutama vuosi Stalinin kuoleman jälkeen Hruštšovin salaisen puheenaloittaman suojasäänmyötä suhtautuminen Suomessakin näytti muuttuvan. 1950-luvun puolenvälin jälkeen alettiin jälleen julkaista suomalaisten leiriselviytyjien muistelmateoksia kuten Unto Parvilahden Berijan tarhat (1957) ja Martta Piilin Kohtalona Siperia (1957). Avoimuuden linja jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi ja suomettuneessaSuomessa virallinen suhtautuminen Stalinin vainoihin jatkui kaksijakoisena. Esimerkiksi Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen ja Neuvostoliitosta maanpakoon joutuneen Aleksander Solženitsynin Vankileirin saaristo -merkkiteoksen suomennos jätettiin vuonna 1974 julkaisematta poliittisen painostuksen vuoksi. Osia teoksen suomennoksesta sen sijaan julkaistiin Ruotsissa. Romaani perustuu Solženitsynin omiin kokemuksiin Neuvostoliiton vankileireillä ja teos oli Neuvostoliitossa sensuroitu.

Adler, Nanci. 2012. Keeping Faith with the Party. Communist Believers Return from the Gulag. Bloomington: Indiana University Press.

Appelbaum, Anne. 2022. Gulag. Vankileirien saariston historia. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Hlevnjuk, Oleg. 2019. Stalin: diktaattorin uusi elämänkerta. Helsinki: Otava.

Smith, Kathleen E. 2009. Remembering Stalin’s Victims. Popular Memory and the End of the USSR. Ithaca, N.Y.: Cornell University Press.

Vettenniemi, Erkki. 2004. Punaisen terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa. Helsinki: SKS.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Armas Siikarlan arkisto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Männikkö-perheen arkisto.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. Kämäräinen-perheen arkisto. Lyyli Jaakkolan haastattelu, haastattelijana Hannu Kämäräinen SKSÄ 2022:298. Haastattelukatkelma: CC BY-NC-ND 4.0

Osion pääkuva: SKS KIA, Jalmari Laurikkalan arkisto. CC BY-NC-ND 4.0