3. Muistin politiikkaa

Siinä missä perestroikaja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen aika näytti lupaavan Stalinin vainojen tunnustamista, arkistojen avautumista ja lisää tutkimusta aiheesta, Stalinin vainojen perinnöstä on sittemmin tullut Venäjällä kiistanalainen aihe.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä valtaan nousi Boris Jeltsin, jonka kaudella Stalinin aikakauden historian tulkinta jatkui kaksijakoisena ja ristiriitaisena. Jeltsinin kauden alussa tuli voimaan useita lakeja, joissa muun muassa Stalinin aikaiset kokonaisia väestöryhmiä koskeneet karkotukset määriteltiin kansanmurhaksi ja joissa säädettiin toimenpiteistä uhrien rehabilitoinniksi. Samalla 1990-lukua leimasivat Venäjällä voimistuva neuvostonostalgia, jossa Neuvostoliiton aikaan alettiin jälleen liittää myönteisiä mielikuvia, sekä nationalismi, jonka tueksi haettiin osoituksia Venäjän historian merkkisaavutuksista. Tämän kehityksen myötä Stalinin vainot jäivät vähemmälle huomiolle ja historiatietoisuuden marginaaliin. Mielipidemittauksissa Stalinin suosio oli saavuttanut alimman pisteensä perestroikanaikana, mutta jo 1990-luvun puolivälin jälkeen se kääntyi jälleen nousuun. Stalin on Venäjällä sittemmin noussut historiallisten henkilöiden suosiota mittaavissa kyselyissä usein jopa toiselle tai kolmannelle sijalle.

2000-luvulla presidentti Vladimir Putinin valtakaudella toisen maailmansodan kultti sekä Stalinin saavutusten korostaminen ovat nousseet Venäjällä virallisen historian tulkinnan keskiöön. Ennen kaikkea ”suurta isänmaallista sotaa” eli Neuvostoliiton voittoa natsi-Saksasta toisessa maailmansodassa on alettu uudelleentulkita ja juhlia Stalinin suuruuden osoituksena. Sen rinnalla Stalinin ajan poliittiset vainot esitetään sivuseikkana tai jopa perusteltuna välttämättömyytenä. Muun muassa valtiolliset tiedonvälityskanavat ja oppikirjat ylläpitävät sekä toisintavat tätä menneisyyden tulkintaa. Myös arkistoissa nähtiin 2000-luvulle tultaessa muutos, kun neuvostoaikaisten arkistojen avautuminen hidastui ja jotkut arkistokokoelmat jopa suljettiin uudelleen. Tutkija Nikolai Koposovin mukaan 2000-luvun Venäjällä lainsäädäntö onkin valjastettu suojelemaan Stalinin hallintojärjestelmän, ei sen uhrien muistoa. Tästä yhtenä osoituksena on myös vuonna 2014 Venäjällä säädetty laki, joka rankaisee ”tietoisesti väärän tiedon levittämisestä koskien Neuvostoliiton toimia toisen maailmansodan aikana”. Käytännössä väärän tiedon levittämiseksi voidaan Koposovin mukaan katsoa esimerkiksi historiantutkimus, joka ei myötäile Venäjän valtion virallista tulkintaa toisen maailmansodan tapahtumista.

Viime vuosina Stalinin vainoihin liittyvää kriittistä tutkimusta on pyritty vaientamaan. Joulukuussa 2021 Venäjän korkein oikeus päätti 1980-luvulta asti toimineen Memorial-kansalaisjärjestönlakkauttamisesta. Järjestön merkitystä Neuvostoliiton poliittisten vainojen tutkimukselle sekä vainouhrien omaisille on vaikea yliarvioida. Lakkautuspäätös herättikin suurta huomiota niin Venäjällä ja kansainvälisesti kuin myös monien vainot kokeneiden ja heidän jälkeläistensä keskuudessa.

Yleisemmästä kehityksestä huolimatta 1990- ja 2000-luvuilla moni vainouhrien omainen tai jälkeläinen on jatkanut tai aloittanut selvitystyötä sukulaistensa kohtaloihin liittyen. Vuonna 2001 ilmestyi toimittaja ja tietokirjailija Eila Lahti-Argutinan venäjänsuomalaisista vainouhreista kokoama matrikkeli Olimme joukko vieras vaan, jossa on noin 7000 suomalaisen nimet ja lyhyet elämänkertatiedot. Teos on ollut monelle omaiselle tärkeä lähde, joskus jopa ensimmäinen tiedonmurunen kadonneiden sukulaistensa vaiheista, sekä kimmoke jatkotutkimuksille.

Moni on matkustanut Karjalaan suomalaisten vaiheisiin liittyville muistin paikoille, kuten Sandarmohin ja Krasnyi Borin joukkoteloituspaikoille. Omaisten katoamisesta ja kuolinaikaan sekä -paikkaan liittyvästä epätiedosta johtuen kuolemaan liittyvät perinteet ja rituaalit kuten hautaaminen eivät vainouhrien tapauksessa usein ole olleet mahdollisia. Kuten tutkija Ulla-Maija Peltonen on Suomen sisällissodan muistoja ja muistin paikkoja käsittelevässä tutkimuksessaan kirjoittanut, omaisten katoamisesta jää menetyksen kokeneille elinikäinen epävarmuus. Tästä syystä tieto teloitus- ja hautapaikasta on usein hartaasti kaivattu päätepiste vuosikymmeniä jatkuneelle epätietoisuudelle. Sandarmohissa ja Krasnyi Borissa vainajat on haudattu suuriin joukkohautoihin eikä yksittäisiä ruumiita ole tunnistettu. Näin ollen teloitettujen uhrien tarkat hautapaikat eivät ole tiedossa. Omaiset ovat kuitenkin kiinnittäneet mäntyihin muistolaattoja sukulaisilleen ja lisäksi eri kansallisuuksille on pystytetty muistomerkkejä joukkoteloituspaikoille. Kuten eräs haastateltava kuvasi tuntojaan epävarmuuden päättymisestä:

Haastateltavan kokemus kuvaa hyvin myös Peltosen tutkimuksessaan tekemää havaintoa siitä, että virallinen, varma ja ikäväkin tieto on omaisille hyvin tärkeä. Toisaalta monilla ei vieläkään ole tietoa sukulaistensa kohtaloista tai heidän viimeisistä leposijoistaan. Varman tiedon puuttuessa omaiset ovat tehneet tulkintojaan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui. Kuten eräs haastateltava kuvaili epätietoisuuden herättämiä tunteita ja pohti setänsä viimeisiä hetkiä:

Viime vuosina Karjalan joukkoteloituspaikkojen ympärillä on käyty ristiriitaista keskustelua. Vuonna 2018 Sandarmohissa aloitettiin kaivaukset, jotka liittyivät venäläisissä medioissa esitettyihin väitteisiin siitä, että alueelle olisi haudattu suomalaisten tappamia neuvostoliittolaisia sotavankeja. Suomen ja Neuvostoliiton välisen jatkosodan aikana Suomi miehitti Itä-Karjalaa ja suomalaisten vankileireillä oli tuhansia venäläisiä sotilaita. Kysymys mahdollisesti Sandarmohiin haudatuista neuvostoliittolaisista sotilaista nousi kuitenkin esiin samoihin aikoihin kun Memorial-järjestön Karjalan osaston johtaja ja historioitsija Juri Dmitrijev pidätettiin Venäjällä. Tämä nostaa esiin epäilyn siitä, että molempien tapausten taustalla olisi poliittiset motiivit ja tavoitteena olisi vaientaa Stalinin vainojen uhreihin liittyvä kriittinen keskustelu sekä tutkimus.

Kuten muistitiedon tutkijat ovat osoittaneet, muisteluhetki muokkaa ja luo merkityksiä, joita menneille tapahtumille annetaan. Muistaminen ei siis ole pelkkää menneiden tapahtumien mieleen palauttamista vaan menneisyyden aktiivista tulkintaa, joka tapahtuu aina muisteluhetkestä ja sen intresseistä käsin. Siihen, millaisia tulkintoja ja merkityksiä menneille tapahtumille annetaan, vaikuttavat muistelijan omat myöhemmät kokemukset sekä ympäröivä yhteiskunta ja kulttuuri.

Helmikuussa 2022 Venäjän aloittama suurhyökkäys Ukrainaan ja sen seurauksena laajentunut Ukrainan sota on tehnyt laajamittaisesta sodasta, siviilien kuolemista ja pakolaisuudesta jälleen todellisuutta Euroopassa. Myös osassa Stalinin vainojen uhrien jälkeläisiä tilanne on nostanut uudelleen pintaan muistoja perheiden hajoamisesta ja pakolaisuudesta. Osalla sota on herättänyt ja uudelleen aktivoinut pelkoja, jotka juontavat suvun kokemuksiin Stalinin vainoissa. Osa pohtii jälleen, onko turvallista puhua omista tai suvun kokemuksista, vai voiko siitä koitua itselle tai läheisille haittaa. Toisilla tilanne on puolestaan vahvistanut halua ja tarvetta jakaa kokemuksia vainoista, jotta menneisyys ei enää toistaisi itseään.

Eräs haastateltava kuvaili tuntojaan Ukrainan sodan syttymisen jälkeen ja sitä, miten tilanne on tuonut vainoihin liittyviä muistoja uudelleen mieleen. Haastateltava pohti myöskin propagandaa ja retorisia keinoja, joilla haluttu henkilö tai ryhmä leimataan viholliseksi:

Ensin koronapandemian ja sitten Ukrainan sodan seurauksena matkustaminen sekä yhteydenpito Suomen ja Venäjän välillä ovat vaikeutuneet huomattavasti. Useampi haastateltava, joka on haaveillut Venäjälle suvun vaiheisiin liittyville paikoille matkustamisesta tai suunnittelut sukulaisten tapaamista, on joutunut lykkäämään aikeitaan ja ehkä jopa kokonaan luopumaan suunnitelmistaan. Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat heijastuneet myös Stalinin vainouhreihin liittyvään kansainväliseen tutkimukseen ja estäneet tai vaikeuttaneet tutkijoiden pääsyä Venäjän arkistoissa sijaitsevien aineistoiden pariin.

Adler, Nanci & Weiss-Wendt, Anton. 2021. ”Introduction: Revisiting the Future of the Soviet Past and the Memory of Stalinist Repression”. Teoksessa The Future of the Soviet Past. The Politics of History in Putin’s Russia. Bloomington, Indiana: Indiana University Press.

Koposov, N. E. 2018. Memory Laws, Memory Wars: the politics of the past in Europe and Russia. Cambridge: Cambridge University Press.

Kronvall, Kerstin. 6.9.2018. ”He löysivät sitä mitä etsivätkin” – Yrittääkö Venäjä kirjoittaa uudelleen historiaa ja väittää Stalinin uhreja suomalaisten tappamiksi sotavangeiksi?” Yle Uutiset.

Peltonen, Ulla-Maija. 2003. Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. Helsinki: SKS.

Pennanen, Veera. 28.12.2021. ”Venäjä lakkauttaa Memorial-ihmisoikeusjärjestön toiminnan.” Yle Uutiset.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. SKSÄ 2021:8.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. SKSÄ 2021:39.

SKS:n arkisto, perinteen ja nykykulttuurin kokoelma. SKSÄ 2022:29.

Osion pääkuva: SKS KRA, Rinne-perheen arkisto. Kuvaaja Arto Rinne. CC BY-NC-ND 4.0